"Koettakaa nyt sanoa, ettette ole minuun suuttunut, vaikka suljette minulta Versaillesin portit, tulette puoli seitsemän aamulla etuhuoneisiini, avaatte väkisin oveni ja astutte luokseni aivan raivoisin silmin."
Kuningas rupesi nauramaan.
"Ei", sanoi hän, "en minä ole suuttunut."
"Vai niin, vai on suuttumuksenne jo mennyt!"
"Mitä annatte, jos todistan, ettei minulla tänne tullessanikaan ollut vähääkään suuttumusta?"
"Katsotaan ensin, kuinka sen todistatte."
"Se on perin helppoa", vastasi kuningas. "Todistus on minulla taskussa."
"Johan nyt!" huudahti kuningatar nousten taas uteliaana istumaan. "Teillä on minulle jokin lahja? Silloin olette todellakin rakastettava. Mutta kuulkaa, minä en usko, ellette heti paikalla näytä todistusta. Ei, ei, metkut pois! Lyön vaikka vetoa, että taas tulee vain lupauksia!"
Silloin kuningas hymyili lempeästi ja alkoi penkoa taskuaan noudattaen tahallista hitautta, josta toisen halu yltyy, sitä hitautta, joka vie viimeisenkin maltin lapselta leikkikalun vuoksi, eläimeltä herkkupalan vuoksi ja naiselta silloin, kun hän odottaa lahjaa. Vihdoin hän veti taskustaan esille sahviaaninahkaisen punaisen kotelon, jonka pinta oli taiteellisesti röyhelletty ja kultauksilla kaunistettu.
"Jalokiviä!" huudahti kuningatar. "Katsotaan!"