"Etkö juuri sanonut antaneesi sata louisdoria?"
"Mokomakin almu!"
"Kuninkaallinen."
"No antakaa siis yhtä paljon."
"Sen jätän kauniisti tekemättä. Se, mitä te annoitte, riittää meiltä molemmilta."
"Entä pikkuinen eläke?"
"Ei suinkaan, ei mitään määrättyä. Semmoiset ihmiset osaavat itsekin kylliksi kiskoa, ne ovat imijän sukua. Jos minussa herää halu antaa, niin annan jonkin summan, ilman ennakkopäätöstä, ilman velvoitusta vastaisen varalta. Sanalla sanoen, minä annan sitten, kun on runsaasti rahaa. Siitä pikku Valoisista en todellakaan voi teille kertoa kaikkea, mitä hänestä tiedän. Hyvä sydämenne on joutunut ansaan, rakas Antoinette. Pyydän hyvältä sydämeltänne anteeksi."
Ja näin sanoessaan Ludvig ojensi kätensä kuningattarelle, joka noudattaen ensi tunnelmaansa vei sen huulilleen. Mutta pian hän sen sysäsi luotaan ja sanoi:
"Te ette ole minulle hyvä. Minä olen suuttunut."
"Vai suuttunut minuun, tekö?" ihmetteli kuningas. "Kuulkaapa, minä taas… minä…"