"Ja vaimo on juoniniekka! Älkää pahastuko, mutta hän myllertää maat ja taivaat, uuvuttaa kaikki ministerit, hätyyttää tätejäni, nujertaa minut itsenikin anomuksilla, hakemuksilla, sukuluetteloilla."
"Kaikki tuo todistaa vain, että hän on tähän asti pyytänyt turhaan."
"Sitä vastaan en väitäkään."
"Onko hän Valois-sukua vai ei?"
"Uskon kyllä, että hän on!"
"No niin, antakaa siis eläke, kunniallinen eläke hänelle, rykmentti hänen miehelleen, yleensä sellainen asema, joka sopii kuningassuvun jälkeläisille."
"Hiljaa, hiljaa, madame! Voi hitto, kuinka te ryntäätte! Kyllä se pikku Valois osaa minut kyniä teidän auttamattanne. Sillä on hyvä nokka, sillä pikku Valoisilla, uskokaa, kun sanon!"
"Ei teidän tähtenne tarvitse pelätä; teillä on höyhenet lujassa."
"Kunniallinen eläke, kyllä kai! Ei teille vähät riitä, madame! Tiedättekö, kuinka hirveästi käsikassani suonta on tänä talvena isketty? Ja rykmentti sille pikku santarmille, joka on puolisokseen keinotellut oikean Valoisin! Eikä minulla enää ole annettavana rykmenttejä niillekään, jotka niistä maksavat tai jotka ne ansaitsevat. Noille kerjäläisille sellainen asema, joka vastaisi heidän kuninkaallisten esi-isiensä arvoa! Jopa nyt jotakin, kun meikäläisillä kuninkailla ei enää ole sitäkään rahallista asemaa kuin yksityisillä rikkailla. Orleansin herttua on lähettänyt hevosensa ja muulinsa Englantiin myytäviksi ja supistanut talouttaan kaksi kolmannesta. Minä taas olen lakkauttanut sudenajokustannukset. Herra de Saint-Germain on pakottanut minut supistamaan henkivartiotani. Kaikki me olemme puutteenalaisia, suuret ja pienet, kultaseni."
"Mutta eiväthän Valoisit saa kuolla nälkään!"