"Voi, Jumalani, kuinka onnetonta, kun ympärillä aina on uteliaita… ja narreja", lisäsi hän vielä hiljaa.
Asianomaiset kamariherrat ja hovinaiset olivat saapuneet hänen luokseen ja tuijottivat Filipiin, joka hämiään salatakseen riisui luistimia. Tämän tehtyään Filip väistyi syrjään antaakseen tilaa hoviväelle. Kuningatar oli hetken aikaa mietteissään, kohotti sitten päänsä ja sanoi:
"Tunnen vilustuvani, jos jään tähän istumaan; vielä yksi kierros!"
Ja hän astui taas rekeen. Filip odotti turhaan käskyä. Silloin tarjosi parikymmentä aatelismiestä palvelustaan.
"Ei, kiitos, herrat!" sanoi kuningatar. "Tulkoot tänne palvelijani!"
Kun nämä sitten olivat saapuneet, sanoi hän:
"Hiljaa, hiljaa."
Ja ummistaen silmänsä hän vaipui syviin ajatuksiin. Reki poistui hiljakseen, niinkuin oli käsketty, perässä parvi kunnianhimoisia, uteliaita ja kateellisia.
Filip jäi yksin, pyyhkien hikipisaria otsaltaan. Hän etsi katseillaan Saint-Georgesta, lohduttaakseen tätä tappiosta joillakin kohteliaisuuksilla. Mutta kilpailija oli saanut sanan suojelijaltaan, Orleansin herttualta, ja poistunut taistelutantereelta.
Hieman surullisena ja väsyneenä, itsekin melkein kauhistuneena siitä, mitä oli tapahtunut, oli Filip pysynyt liikkumatta seuraten silmillään kuningattaren loittonevaa rekeä, kun tunsi jonkun kosketusta sivullaan. Hän käännähti katsomaan ja näki siinä isänsä.