"Eikä alamaisia."
"Aivan oikein! Eikä alamaisiakaan, herra filosofi. Siitä en kiistele, eikä se minua vähääkään liikuta, mutta minusta ei ole yhdentekevää, vaan päinvastoin minua piinaa ja nöyryyttää se, että minäkin pelkään saavani erään varmuuden."
"Minkä? Kaikissa tapauksissa luulen, että varmuutemme koskevat ihan eri asioita."
"Minulla näet on se pelko, että sinä olet hölmö, poikani, eikä se ole luvallista tuonnäköiselle kookkaalle veitikalle. Katso nyt tuonne!"
"Katson kyllä."
"No? Kuningatar kääntyy tänne päin, jo kolmannen kerran. Niin, herraseni, kuningatar on kolmasti kääntynyt, ja katso, nyt hän taas kääntyy. Hän etsii… ketä? Herra hölmöä, herra puritaania, Amerikan herraa! Aha!"
Ja pieni ukko puri, ei enää hampailla, vaan ikenillä harmaata peurannahkaista hansikastaan, johon olisi mahtunut kaksikin sellaista kättä kuin hänen.
"Entä sitten, isäni, vaikka olisikin totta, mikä ei ole luultavaa, että kuningatar etsii juuri minua?"
"Ah!" toisti ukko tömistäen jalkaansa. "Vaikka olisi totta, sanoo hän. Mutta siinä miehessä ei ole minun vertani, se ei ole Taverneyn poika!"
"Vai ei minulla ole suonissani teidän vertanne", mutisi Filip. Sitten hän sanoi aivan hiljaa, katsahtaen taivasta kohti: