"Olen kirjoittanut anomuksia niin monelle", sanoi hän. "Kelle kaikille olenkaan kirjoittanut?… Koko maailmalle. Onko tuo vastauksen lähettäjä mies vai nainen?… Käsiala ei ilmaise mitään… mitätön, perin tavallinen sihteerin käsiala… Entä esitystapa? Suojeleva… tyhjänpäiväinen ja vanhanaikainen."
Sitten hän luki uudestaan:
"Se henkilö, jolle olette jättänyt anomuksen…"
"Tuo puhetapa on tarkoitettu nöyryyttämään. Varmaankin kirjoittaja on nainen."
Ja hän jatkoi:
"… voi käydä luonanne huomenna illalla, jos teidän silloin sopii ottaa vastaan."
"Nainen olisi sanonut: odottaa teitä luokseen. Kirje on siis mieheltä. Mutta tulivathan tänne ne kaksi naista, vaikka olivat ylhäisiä. Eikä mitään allekirjoitusta… Kuka ihmeessä pitää punaista pohjaa ja siinä yhdeksän kultaista tähtikidettä? Kah, olenko ihan hupsu? Sehän on, totta vie, Rohanin suku. Niin, olenhan kirjoittanut herra de Guéménéelle ja herra de Rohanille; toinen heistä ei vastaa, se on luonnollista… Mutta kilpi ei ole jaettu neljään levyyn, kirje on siis kardinaalilta… Ahaa, kardinaali de Rohan, se liehittelijä, se keikailija, se kunnianhimoinen! Hän siis tahtoo käydä rouva de la Motten luona, jos rouva suvaitsee ottaa hänet vastaan!"
"Hyvä? Olkoon hän huoleti, hänelle avataan kyllä ovi… Milloin hän tulee? Niin, huomenna illalla."
Nyt hän alkoi mietiskellä.
"Hyväntekeväinen nainen, joka lahjoittaa sata louisdoria, voidaan ottaa vastaan ullakkokamarissa; hänen voi antaa palella kylmällä kivilattiallani ja piinautua istuimillani, jotka ovat yhtä kovia kuin pyhän Laurentiuksen halstari, tosin ilman tulta. Mutta kirkkoruhtinas, naistenhuoneissa kävijä, sydänten valloittaja! Ei, ei, se köyhyys, jota semmoinen almujenjakaja käy katsomassa, tarvitsee enemmän ylellisyyttä kuin muutamat pohatat."