Vuonna 1784, siihen aikaan, johon olemme ehtineet, oli muotiasiana, kaikkien muiden kysymysten pinnalla, ilmassa leijailevana, tarttuen kaikkiin vähänkin muiden yläpuolella kohoaviin päihin kuin usva vuorenhuippuihin, mesmerismi, salaperäinen tiede, keksijäinsä huonosti määrittelemä, he kun eivät katsoneet tarpeelliseksi heti tehdä keksintöään demokraattiseksi, vaan olivat käyttäneet erään miehen nimeä, se on: antaneet sille ylimyksellisen nimityksen ottamatta kreikankielistä tieteen nimeä, jollaisiin uudemman ajan häveliäät oppineet turvautuvat levittäessään kansaan minkä tahansa tieteen alkeita.
Mutta miksi olisikaan vuonna 1784 jotakin tiedettä demokratisoitu! Laskettiinko valtiossa minkään arvoiseksi kansaa, jolta vallanpitäjät eivät olleet puoleentoista vuosisataan neuvoa kysyneet? Ei, kansa oli se hedelmällinen maaperä, joka tuotti runsaana korjattavan sadon; mutta maan isäntä oli kuningas, ja elonleikkaajina olivat aateliset.
Nykyään on kaikki toisin. Ranskaa voi verrata vuosisataiseen hietakelloon: yhdeksän vuosisataa se on näyttänyt kuningasvallan aikaa; Luojan mahtava oikea käsi on sen kääntänyt; vastaisina vuosina se on näyttävä kansan aikaa.
Vuonna 1784 oli siis henkilönimi suosituksena, Nykyään tuottaisi menestystä vain asiallinen nimitys.
Mutta jättäkäämme nykyaika luodaksemme katseemme menneisiin päiviin. Mitä muuten merkitsee tuo puolen vuosisadan välimatka ijankaikkisuuden mittakaavassa? Ei edes sen vertaa kuin aika illasta aamuun.
Tohtori Mesmer oli Pariisissa, kuten Marie-Antoinette itse meille huomautti pyytäessään kuninkaalta lupaa käydä hänen luonaan. Suotakoon meidän siis lausua muutama sana tohtori Mesmeristä, jonka nimi, säilyen nykyään vain harvojen tämän opin kannattajain muistissa, oli nyt kuvaamanamme aikana kaikkien huulilla.
Vuoden 1777 vaiheilla oli tohtori Mesmer tuonut Saksasta, utuisten haaveiden maasta, erään tieteen, joka oli täpötäynnä pilviä ja salamia. Jälkimäisten valossa tiedemies ei nähnyt muuta kuin nuo pilvet, jotka kasaantuivat hänen päänsä kohdalle synkäksi holviksi; rahvas näki vain salamat.
Saksassa Mesmer oli esittänyt teorian, joka koski kiertotahtien vaikutusta. Hän oli koettanut todistaa, että taivaankappaleet, keskinäisen vetovoimansa nojalla, vaikuttavat eläviin olentoihin, varsinkin hermostoon, erään perin hienon, kaikkialla maailmanavaruudessa tavattavan fluidumin [juokseva aine. — Suom. ] avulla. Mutta tämä ensi teoria oli liian abstraktinen. Sen ymmärtämiseksi täytyi olla perehtynyt Galilein ja Newtonin tieteeseen. Siinä oli sekaisin suuria tähtitieteellisiä totuuksia ja tähdistäennustajain haaveita, eikä sitä voitu, puhumattakaan kansantajuisuudesta, tehdä edes ylimykselliseksi, sillä koko aateliston olisi silloin tarvinnut muuttua oppineiden seuraksi. Mesmer jätti siis tämän ensi järjestelmän tarttuakseen magnetismiin.
Tähän aikaan tutkittiin magneettisia voimia uutterasti. Ne antoivat, puoleensa vetäen ja luotaan sysäten, kivennäisille eloa, joka oli hieman samantapaista kuin ihmisen, koska silloin tulivat esille ihmiselämän molemmat suuret intohimot, rakkaus ja viha. Niinpä luultiin magneeteilla olevan ihmeellisiä kykyjä tautien parantamiseen. Mesmer liitti siis ensi teoriaansa magneettiset ilmiöt ja koki ottaa selville, mitä etua olisi tästä yhdistämisestä.
Kovaksi onnekseen Mesmer tapasi, Wieniin tultuaan, jo hyvälle alulle päässeen kilpailijan. Tämä, nimeltä Hall, väitti, että Mesmer oli häneltä kavaltanut menettelytapansa. Sen kuultuaan Mesmer, kekseliäs kun oli, selitti hylkäävänsä magneetit hyödyttöminä, tästedes olevansa käyttämättä kivennäismagnetismia ja parantavansa yksinomaan elollisella magnetismilla.