Tämä nimitys, joka esiintyi uutena, ei kuitenkaan merkinnyt uutta keksintöä; magnetismi, jonka jo muinaisaika tunsi ja jota oli käytetty egyptiläisissä mysteerioissa ja kreikkalaisessa Pythian-palveluksessa, oli säilynyt perinnäistietona läpi keskiajan; muutamat tämän tieteen yhteen haalitut sirpaleet olivat luoneet kolmannentoista, neljännentoista ja viidennentoista vuosisadan noidat, ja näistä monet poltettiin ja liekkien keskellä tunnustivat sen eriskummaisen oppinsa, jonka marttyyreiksi joutuivat.
Mesmer oli kuullut puhuttavan tämän tieteen ihmeistä. Josef Balsamo, joka on ollut eräiden tämän kertomussarjan osien sankarina, oli jättänyt olostaan Saksassa jälkiä, varsinkin Strassburgissa. Mesmer ajoi takaa tätä tiedettä, joka hajallaan liehui kuin virvatulet yöllä lampien kohdalla, ja laati siitä täyteläisen teorian, yhdenmukaisen järjestelmän, jolle pani mesmerismin nimen.
Näin pitkälle päästyään Mesmer ilmoitti järjestelmänsä Pariisin, Lontoon ja Berliinin tiedeakatemioille; molemmat ensimmäiset eivät vastanneetkaan, kolmas lausui hänen olevan hullun.
Silloin Mesmer muisti sen kreikkalaisen filosofin, joka epäsi liikunnon ja jonka hänen vastustajansa saattoi ymmälle käymällä. Hän tuli Ranskaan ja sai tohtori Storckilta ja silmälääkäri Wenzelilta haltuunsa nuoren, seitsentoistavuotiaan tytön, jolla oli maksatauti ja silmissä kaihi, ja kolmen kuukauden päästä sairas oli parannettu, sokea tehty näkeväksi.
Tämä parantaminen oli saanut monet uskomaan, muiden mukana erään lääkärin, nimeltä Deslon, joka vihollisesta muuttui ystäväksi.
Tästä alkaen kasvoi Mesmerin maine. Akatemia oli asettunut tätä uudistajaa vastaan, mutta hovi meni hänen puolelleen; ministeristö alkoi hieroa Mesmerin kanssa sopimusta, jotta tämä rikastuttaisi ihmiskuntaa julkaisemalla teoriansa. Tohtori määräsi hintansa. Tingittiin, ja de Breteuil tarjosi hänelle kuninkaan nimessä 20,000 livren elinkorkoa ynnä 10,000 livren palkkaa siitä, että hän opettaisi taitonsa kolmelle hallituksen määräämälle henkilölle. Mutta suuttuneena kuninkaan kitsaudesta Mesmer hylkäsi tarjouksen ja lähti Spaahan, mukanaan muutamia potilaitaan.
Silloin uhkasi Mesmeriä odottamaton turmio. Hänen oppilaansa Deslon, päästyään tuon mainion salaisuuden perille, jota Mesmer ei suostunut myymään 30,000 livrestä vuosittain, rupesi julkisesti käyttämään Mesmerin parannustapaa.
Saatuaan kuulla tämän surullisen uutisen Mesmer kirkui, että se on varkautta, petosta, ja oli vähällä menettää järkensä. Silloin tuli erään hänen hoidokkinsa, herra de Bergassen mieleen onnellinen ajatus: piti muodostaa yhtiö, joka lunastaisi kuuluisan professorin tieteen. Niinpä syntyikin satahenkinen komitea, jolla oli pääomaa 340,000 livreä, ja tästä hinnasta hänen oli ilmaistava taitonsa yhtiön osakkaille. Mesmer suostui, nosti rahat ja palasi Pariisiin.
Hetki oli suotuisa. Kansojen elämässä on sellaisia aikoja, jolloin ne lähestyvät uudistuskausiaan, jolloin koko kansakunta pysähtyy kuin tuntemattoman esteen eteen, epäröi ja tuntee joutuneensa kuilun reunalle, vaikkei sitä näe.
Ranskassa oli nyt muuan tällaisista hetkistä; päältäpäin yhteiskunta oli tyyni, mutta sen henki oli kiihdyksissä. Ihmiset olivat kuin turtuneita keinotekoisesta onnesta, jonka loppu jo häämöitti, niinkuin metsänreunaan päästessä puiden harvenemisesta aavistaa avoimen kentän. Tämä levollisuus uuvutti, siinä kun ei ollut pysyväisyyttä, todellisuutta; kaikkialta haettiin mielenliikutuksia, ja millaiset uutuudet tahansa olivat tervetulleita. Oltiin käyty niin kevytmielisiksi, ettei enää, kuten aikaisemmin, välitetty niin vakavista asioista kuin hallituksesta ja molinismista [espanjalaisen Molinan oppi, että vain ansiokkaat saisivat Jumalan armon. — Suom. ], mutta kiisteltiin soittotaiteesta ja kannatettiin joko Gluckia tai Picciniä; harrastettiin suurta tietosanakirjaa ja ihastuttiin Beaumarchaisin muistelmista.