Mutta kun Jeannen luona käyneissä naisissa oli ollut salaperäisyyttä ja samoin kardinaalin kummastuksessa ja puolinaisissa selityksissä, niin piti kaiketi myös salaperäisillä keinoilla etsiä niin monen arvoituksen ratkaisua. Sitäpaitsi oli Jeannen luonteessa voimakas taipumus kamppailemaan sitä vastaan, mikä on outoa.
Hän oli kuullut kerrottavan, että Pariisissa oli jo jonkun aikaa ollut muuan ihmeittentekijä, illuminaatti, joka osasi ihmisruumiista karkoittaa tauteja ja tuskia, niinkuin muinoin Kristus ajoi paholaisia riivatuista. Hän tiesi, ettei tämä mies parantanut ainoastaan ruumiillisia vammoja, vaan kiristi myös sielusta esille sen tuskallisen salaisuuden, joka sitä jäyti. Hänen kaikkivoivan manauksensa vaikutuksesta oli nähty potilaan vastahakoisen tahdon pehmenevän ja vaihtuvan orjalliseksi kuuliaisuudeksi.
Kun oppinut tohtori oli tuskia seuranneessa unessa rauhoittanut kiihoittuneemmankin elimistön vaivuttamalla sen täydelliseen horrostilaan, asettui sielu ihastuneena loihtijan sille suomasta levosta kokonaan tämän uuden valtiaansa käytettäväksi. Hän ohjasi tästä hetkestä alkaen kaikkea sen toimintaa, kaikkia sen säikeitä; kiitollisen sielun joka ajatuskin tulkittiin hänelle sellaisella kielellä, jolla oli ihmispuheen rinnalla se etu tai vika, ettei se valehdellut.
Mutta vielä enemmän: jättäen ruumiin, joka oli sen vankilana, lähti tämä sielu hetkellisen valtiaansa ensi käskystä liikkeelle maailmaan, yhtyi toisiin sieluihin, tutki niitä herkeämättä, kaiveli niitä niin säälimättä ja puuhasi niin ripeästi, että jahtikoiran lailla, joka ajaa esille pensaan taakse piilleen ja itseään turvallisena pitävän otuksen, lopulta keksi salaisuuden siinä sydämessä, johon se oli haudattu, ajoi sitä takaa, saavutti sen ja toi sen koreasti herransa eteen; siinä oli jokseenkin tarkka vertauskuva hyvin opetetusta haukasta, joka herransa puolesta liitää pilvissä etsimässä julmalle palvelevaisuudelle osoitettua haikaraa, peltopyytä tai kiurua.
Täten oli paljastettu joukko merkillisiä salaisuuksia. Rouva Duras oli tällä tavoin saanut takaisin lapsen, joka oli imettäjältä varastettu; rouva Chantoné englantilaisen koiran, joka oli vain nyrkin kokoinen ja hänelle arvokkaampi kuin koko maailman lapset, ja herra de Vaudreuil hiussuortuvan, josta olisi antanut vaikka puolet omaisuuttaan.
Tällaisia salaisuuksia olivat ilmaisseet n.s. näkevät, Mesmerin magneettisten käsittelyjen jälkeen.
Myöskin voitiin kuuluisan tohtorin talossa pyytää paljastamaan niitä salaisuuksia, jotka paraiten soveltuivat koettelemaan hänen yliluonnollista tietäjäkykyään; ja ollen siellä mukana ihmisparvessa rouva de la Motte arveli tapaavansa sen, jota niin hartaasti haki, lippaan omistajattaren, joka nyt kaikkein enimmin kiinnitti hänen mieltään. Tämän vuoksi hänellä oli niin kiire päästä siihen saliin, jossa sairaat kokoontuivat.
Lukijamme suokoot anteeksi, mutta tämä sali kaipaa erityistä kuvausta.
Huoneustossa oli kaksi suurta salia. Kun oli astuttu etuhuoneiden läpi ja palvelusväelle näytetty vaaditut pääsyliput, jouduttiin tilavaan saliin, jonka tiiviisti peitetyt akkunat ehkäisivät päivällä valon ja ilman. Keskellä oli, kynttiläkruunun alla, jonka kynttilöistä tuli vain himmeätä, raukeata valoa, suuri, kannellinen amme. Tämä ei muodoltaan suinkaan ollut siro, siinä ei ollut koristuksia, eikä mikään verho kätkenyt sen paljaita metallikylkiä.
Tätä ammetta sanottiin Mesmerin soikoksi. Mikä teho sisältyi tuohon soikkoon? Se on perin helppo selittää.