Älköönkä luultako, että tässä huviksemme liioittelemme tapojen turmelusta. Täytyy tunnustaa, että tähän aikaan oli kilpataistelu hovinaisten ja näyttelijättärien kesken. Nämä riistivät ylhäisiltä naisilta rakastajat ja puolisot, edelliset sieppasivat teatterilaisilta niinsanotut toverit ja serkut.
Jotkut näistä naisista olivat yhtä tunnettuja kuin miehet, ja heidän nimensä kiertelivät joukossa yhtä äänekkäästi lausuttuina, mutta monet heistä — ja näiden nimet olisivat varmaankin herättäneet suurinta huomiota — välttivät ainakin tänä iltana joutumasta puheenaiheeksi, koska saapuivat Mesmerin luo kasvot silkkinaamion peittäminä.
Tänään oli näet puolipaasto, jolloin pantiin toimeen oopperanaamiaiset, ja Mesmerin luo saapuneet naiset aikoivat mennä sieltä suoraan Palais-Royaliin.
Tämän valittavan, ivaavan, ihailevan ja varsinkin mutisevat joukon keskitse astui kreivitär de la Motte suorana ja reippaana, kasvot naamioituina, jättämättä muuta jälkeä kuin tämän huomautuksen, jota hänen ohi kulkiessaan toistettiin:
"Kas, tuo nainen ei näytäkään kovin sairaalta!"
Mutta älköön luultako, ettei tästä lauseesta olisi saatu aihetta arveluihin. Sillä jos hän ei ollut sairas, niin mitä asiaa hänellä oli Mesmerille?
Jos kansanjoukko olisi tuntenut ne tapaukset, joista olemme äsken kertoneet, ei se olisi tämän naisen tuloa tänne pitänyt niin merkillisenä. Rouva de la Motte oli todellakin paljon ajatellut keskusteluaan kardinaali de Rohanin kanssa ja varsinkin sitä, kuinka hänen vieraansa oli pitänyt erikoisessa arvossa muotokuvalipasta, joka oli hänen luokseen unohdettu tai pikemmin hukattu.
Ja kun kardinaalin äkilliseen suopeuteen täytyi olla selityksenä tuon lippaan omistajattaren nimi, oli rouva de la Motte miettinyt kahta keinoa saadakseen siitä selkoa.
Ensiksi hän oli turvautunut yksinkertaisempaan. Oli lähtenyt Versaillesiin hankkimaan tietoja siitä armeliaisuuslaitoksesta, jota johtivat saksalaiset naiset. Mutta kuten helposti aavistetaan, ei tämä yritys lainkaan onnistunut. Sen myötätunnon vuoksi, jota kuningatar avoimesti osoitti maanmiehilleen, asui Versaillesissa paljon saksalaisia naisia; heitä luultiin olevan puolitoista tai kaksikin sataa, jotka kaikki olivat hyväntekeväisiä, mutta joista ei vielä yhdenkään mieleen ollut juolahtanut perustaa julkista armeliaisuuslaitosta. Jeanne oli siis turhaan tiedustellut niitä kahta naista, jotka olivat hänen luonaan käyneet; turhaan hän oli maininnut, että toisen nimi oli Andrée. Versaillesissa ei tunnettu sennimistä saksalaista naista, eikä tuo nimi tuntunutkaan juuri saksalaiselta.
Tutkimukset olivat siis tällä taholla olleet aivan hyödyttömiä. Jos olisi suoraan kysynyt kardinaali de Rohanilta, mitä nimeä tämä epäili, olisi se ensiksikin paljastanut, että häneen nähden oli joitakin aikeita, ja toiseksi se olisi riistänyt sen huvin ja ansion, että itse saattoi koko maailman kiusallakin tehdä miltei mahdottomalta tuntuvan keksinnön.