"Hyvä on! Mutta tästä ei teille selviä, kuten kauniista silmistänne näen, miksi tapaatte minut istumassa sohvallanne, ja juuri sen te etupäässä tahtoisitte tietää."
"Oikein arvattu, monsieur."
"Olkaa niin hyvä ja istukaa. Jos jäätte seisomaan, täytyy minunkin nousta, eikä seisten ole mukava jutella."
"Voitte olla mielissänne siitä, että teillä on varsin omituinen käytöstapa", vastasi nuori nainen, jota tästedes nimitämme neiti Olivaksi, koska hän omaksui tämän nimen.
"Äsken näin teidät herra Mesmerin luona ja huomasin teidät sellaiseksi kuin toivoinkin."
"Monsieur!"
"Älkää pahastuko, neiti, enhän sano, että olisin huomannut teidät hurmaavaksi, en, sitä en sano, se kun näyttäisi rakkaudentunnustukselta, mikä ei ole tarkoitukseni. Älkää suotta väistäkö minua, sillä silloin minun täytyy huutaa kuin kuurolle."
"Mitä oikein tahdotte?" kysyi Oliva yksinkertaisesti.
"Minä tiedän", jatkoi tuntematon, "että mielellänne kuulette kehuttavan itseänne kauniiksi; minulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta oikeastaan haluan esittää aivan toista."
"Totta tosiaan, monsieur, te puhutte semmoisella tavalla…"