"Niin juuri."
Nämä sanat vaihdettiin pienessä, lasiovisessa eteisessä, josta päästiin suureen, kadunpuoliseen huoneeseen. Lasin lävitse saattoi selvästi nähdä lampun, joka valaisi tätä huonetta. Tämän sisustus ei ollut oikein tyydyttävä, vaan kävi juuri päinsä. Vanhat keltaiset, paikoittain viiruiset ja haalistuneet silkkiverhot, muutamia vihreäsamettisia tuoleja, suuri kaappi, jossa oli tusina laatikkoja, ja vanha keltainen sohva — siinä huoneen kaikki komeus.
Nuori nainen ei tuntenut tuota miestä, mutta lukijamme tuntenevat hänet helposti: se oli sama, joka oli yllyttänyt uteliaita kumartamaan muka kuningattarelle ja joka oli maksanut lentolehdestä viisikymmentä louisdoria.
Uunin reunalla seisoi kotelokello ja sen kummallakin puolella sininen, nähtävästi rikkinäinen kukkaruukku.
Nuori nainen aukaisi ripeästi lasioven ja astui sohvan luo, missä tapasi tyynesti istumassa pulskannäköisen, lihavahkon miehen, joka valkoisella, kauniilla kädellään hypisteli kallisarvoista poimukaulustaan.
Nainen ei ehtinyt aloittaa keskustelua, sillä merkillinen vieras suoritti jonkinlaisen tervehdyksen, puoleksi nyökkäyksellä ja kumarruksella, loi häneen säteilevän, hyväntahtoisen katseen ja sanoi:
"Tiedän kyllä, mitä aiotte kysyä, mutta parhaiten vastaan itse kysymällä. Olettehan te neiti Oliva?"
"Olen, monsieur."
"Ihastuttava nainen, hermostunut ja kovin hurmaantunut Mesmerin parannustapaan."
"Tulen juuri hänen luotaan."