Joko Beausire oli kuullut nämä haukkumiset tai muuten ruvennut häpeämään, yhdentekevä, mutta hän nousi seisaalle.
"Vai sillä tavalla", lausui hän niin vakavalla äänenpainolla, että se oli naurettavuudessaan verraton, "neitiseni tekee säästöjä riistämällä minulta senkin, mikä on ihan välttämätöntä!"
Oliva ei osannut hämillään mitään vastata.
"Niinpä siis", jatkoi veijari, "annat minun pitää rikkinäisiä sukkia ja kulunutta hatturäyskää, jonka vuori pörröttää risoina, ja piilotat kultarahoja kirstuusi. Mistä olet saanut nämä louisdorit? Niiden rippeiden myynnistä, joita minulla vielä oli, kun surullisen kohtaloni liitin sinuun."
"Senkin vintiö!" mutisi Oliva hiljaa ja loi häneen halveksivan silmäyksen, joka ei kuitenkaan säikähdyttänyt.
"Saat anteeksi", jatkoi Beausire, "et kitsauttasi, vaan säästäväisyytesi."
"Ja äsken olit lyödä minut kuoliaaksi!"
"Äsken olin oikeassa, nyt olisin väärässä."
"Miksi niin?"
"Koska nyt näkyy, että olet kelpo emännöitsijä ja kartutat talon varoja."