"Monseigneur!…"
"Talo on omanne, madame, avaimet ovat tuolla, kullatulla hopealautasella. Kohtelen teitä kuin olisitte linnan valloittaja. Tuntuuko sekin nöyryytykseltä?"
"Ei, mutta…"
"Ottakaa siis vastaan."
"Monseigneur, olenhan jo sanonut."
"Mutta kirjoitattehan te, madame, eläkeanomuksia ministereille; otatte kahdelta oudolta naiselta vastaan sata louisdoria…"
"Ah, monseigneur, se on aivan eri asia. Se, joka ottaa vastaan…"
"Se velvoittaa antajaa, kreivitär", sanoi prinssi ylevästi. "Huomatkaa, olen odottanut teitä täällä ruokasalissanne enkä ole edes nähnyt naistenhuonetta, saleja tai muita huoneita, mutta luulen, että nekin täällä ovat kunnossa."
"Anteeksi, monseigneur, sillä te pakotatte minut tunnustamaan, ettei voi olla hienotuntoisempaa miestä kuin te olette." Ja kreivitär, hillittyään itseään näin kauan, punastui riemusta ajatellessaan, että saisi sanoa: minun taloni. Huomattuaan sitten prinssin ilmeestä viehättyvänsä ehkä liiaksikin hän peräytyi hiukan ja sanoi:
"Pyydän teitä, monseigneur, tarjoamaan minulle illallista."