Kardinaali heitti yltään viitan, jota oli tähän asti pitänyt, siirsi kreivittärelle tuolin ja ryhtyi suorittamaan hovimestarin tehtäviä vierailupuvussa, joka sopi hänelle mainiosti. Kohta oli illallinen valmiina pöydällä. Sillä välin kun palvelijat kulkivat etuhuoneessa, oli Jeanne taas pannut kasvoilleen naamion.
"Oikeastaan pitäisi minun olla naamioitu", sanoi kardinaali, "sillä te olette kotonanne, oman väkenne piirissä, minähän täällä olen vieras."
Jeanne alkoi nauraa, mutta piti silti naamionsa. Ja vaikka hän oli tukehtua ilosta ja hämmästyksestä, osoitti hän pitävänsä myös ateriaa arvossa.
Kuten jo olemme useat kerrat huomauttaneet, oli kardinaali yleväsydäminen ja hyvin älykäs mies. Pitkällinen tottumus Euroopan sivistyneimpien hovien elämään, niiden hovien, joita ohjasivat kuningattaret, tottumus naisiin, jotka tähän aikaan tosin sekoittivat, mutta usein myös ratkaisivat poliittisia kysymyksiä, tämä kokemus, niin sanoaksemme periytynyt veressä ja omien tutkimusten avulla monin verroin kartutettu, kaikki nämä sekä nykyään että jo silloin harvinaiset ominaisuudet tekivät prinssistä sellaisen miehen, josta toisten valtiomiesten, hänen kilpailijainsa, samoinkuin hänen rakastajattarensa oli perin vaikea päästä selville.
Hänen miellyttävä sävynsä ja erinomainen kohteliaisuutensa olivat kuin haarniska, jota ei mikään pystynyt raapaisemaankaan.
Hän luuli myös olevansa Jeannea paljon etevämpi. Tämä pöyhkeän vaatelias maalaisnainen, joka ei väärällä ylpeydelläänkään osannut salata ahneuttaan, näytti hänestä olevan helppo valloittaa, ja haluttavaksi tuon naisen teki kaiketi kauneus, äly tai jokin muu yllyttävä viehätys, joka paljon enemmän vaikuttaa yltäkyllin nauttineisiin kuin kokemattomiin miehiin. Tällä kertaa kardinaali, joka muuten sai helpommin selville muiden ajatukset, kuin salli omiensa tulla ilmi, kenties erehtyi, mutta se johtui siitä, ettei Jeanne, niin kaunis kuin olikin, herättänyt hänessä epäluuloja.
Ja juuri tästä koitui niin etevän miehen tappio. Hän ei ainoastaan heittäytynyt heikommaksi kuin oli, vaan rupesi kääpiöksi. Maria Teresian ja Jeanne de la Motten välillä oli niin suuri ero, ettei tämänkaltainen Rohan viitsinyt taistella. Ja kun taistelu kerran oli alkanut, varoi Jeanne, joka tunsi näennäisen heikommuutensa, ilmaisemasta todellista etevämmyyttään. Hän oli yhä olevinaan maalaiskeimailija, tekeytyi typeräksi ja piti siten levossa vastustajaansa, joka luotti voimaansa ja siis heikosti hyökkäsi.
Kardinaali oli kreivittäressä yllättänyt kaikki ne tunteet, joita tämä ei voinut pidättää näkymästä, ja luuli hänen siis olevan lahjasta hyvinkin ihastunut. Ihastus olikin suuri, sillä lahja oli sekä toiveita että pyyteitäkin suurempi. Mutta kardinaalilta jäi huomaamatta, että hän itse oli liian vähäpätöinen tyydyttämään Jeannen kaltaisen naisen kunnianhimoa ja ylpeyttä, tässä kun ihastuksen haihduttivat yhä uudet, edellisten sijalle välittömästi tulleet halut.
"Kun siis olette allekirjoittanut sopimuksen minun kanssani", sanoi kardinaali, kaataen kreivittärelle kyprolaisviiniä pieneen, kultatähdillä koristettuun kristallipikariin, "niin älkää enää olko minulle nyreissänne, kreivitär!"
"Minä nyreissäni! En suinkaan."