"Oi Jumala, kuinka te tiedätte?" voihki hän.
Mutta hän hillitsi itsensä äkkiä ja lennätti naamion lävitse, kuvaamattomassa mielenliikutuksessa, silmäyksen seuralaiseensa, joka pysyi mykkänä. Oliva eli oikeammin Nicole huokasi syvään.
"Ah, monsieur", sanoi hän, enää yrittämättä kamppailla vastaan, "te lausuitte nimen, joka herättää minussa monta muistoa. Tunnetteko tämän Gilbertin?"
"Kyllä, koska puhun teille hänestä."
"Ah!"
"Pulska poika, sen sanon! Te rakastitte häntä?"
"Hän oli kaunis… ei… en minä sitä tarkoita… mutta hän oli minusta kaunis. Hän oli hyvin älykäs ja syntyperältään minun vertaiseni… Mutta ei, sitä ei minun ainakaan sovi sanoa. Vertaiseni… ei ikinä. Niin kauan kuin Gilbert tahtoo, ei yksikään nainen ole hänen vertaisensa."
"Eikö edes…?"
"Eikö edes kuka?"
"Neiti de Ta…"