Ja molemmat katosivat.
"Nyt ymmärrän, mitä kardinaali nimitti mahdottomaksi", ajatteli rouva de la Motte. "Hän luuli tuota naista kuningattareksi, ja semmoisen vaikutuksen se yhdennäköisyys häneen teki! Hyvä, taas yksi havainto lisää talteen pantavaksi."
"Haluatteko, että jo lähdemme, kreivitär?" kysyi herra de Rohan raukeasti.
"Kuten suvaitsette, monseigneur", vastasi Jeanne tyynesti.
"Minä en täällä näe erityistä huvia."
"Ei täällä minustakaan ole hauskaa."
Ja he saivat vaivoin raivatuksi itselleen tien ihmisten puhki. Kardinaali, joka oli kookas, tähysteli joka taholle, näkyisikö missään kadonnutta ilmestystä. Mutta turhaan; hänen silmissään vilisi sinisiä, punaisia, keltaisia, vihreitä, harmaita dominolta säteilevässä usvassa, ja niiden vivahdukset sulivat toisiinsa kuin särmiön värit. Kaukaa olivat ylimyspoloisesta kaikki sinisiä, mutta läheltä ei yksikään.
Tässä mielentilassa hän astui vaunuihin, jotka odottivat häntä ja hänen seuralaistaan.
He olivat ajaneet jo viisi minuuttia, eikä kardinaali ollut vielä virkkanut sanaakaan Jeannelle.