"Joutavia!" sanoi portugalilainen kylmänä kuin marmoori. "Sitten tulee teidän vuoronne puhua; nyt puhun minä ensin. Aika on täpärällä, sillä teidän on muistettava, että lähettiläs saapuu viimeistään viikon päästä."
"Tämä juttu käy yhä mutkikkaammaksi", ajatteli seura hytkähdellen uteliaisuudesta. "Kaulanauha, viisitoista sataa tuhatta livreä, lähettiläs… mitä ihmettä se on?"
"Lyhyesti sanoen on asian laita näin", jatkoi portugalilainen. "Herrat Böhmer ja Bossange ovat tarjonneet kuningattarelle timanttista kaulanauhaa, jonka arvo on viisitoista sataa tuhatta livreä. Kuningatar ei huolinut. Jalokivisepät eivät tiedä mitä sille pitäisi tehdä, ja kätkevät sen. He ovat pahassa pulassa, sillä tuon kaulanauhan voi ostaa vain se, jolla on kuninkaalliset varat. No niin, minä olen keksinyt sen kuninkaallisen henkilön, joka sen ostaa ja saa sen lähtemään herrain Böhmer ja Bossangen kassakaapista."
"Ja se henkilö on…?" kysyivät toiset.
"Armollinen hallitsijani, Portugalin kuningatar", vastasi portugalilainen pöyhistellen.
"Nyt emme ymmärrä vähääkään", sanoivat yhtiömiehet.
"En minäkään käsitä niin mitään", ajatteli Beausire ja lisäsi sitten ääneen:
"Selittäkää asianne suoraan, herra Manuel, sillä yksityisten erimielisyyksien on väistyttävä yleisen edun tieltä. Te olette aatteen isä, sen myönnän avoimesti. Luovun kaikesta isyydestä, mutta olkaa kaikin mokomin selvä."
"No vihdoinkin", sanoi Manuel, siemaisten toisen lasillisen mantelimaitoa. "Kyllä minä sen teen selvästi kuin päivä."
"Nyt on jo selvillä, että on olemassa viidentoista sadan tuhannen arvoinen kaulanauha", sanoi pankinpitäjä. "Se on tärkeä kohta."