"Tyhjiä kerrassaan. Entinen lähettiläs ei oleskellut täällä. Hänellä oli oma talonsa."
"Entä kassa?"
"Siihen nähden on tiedusteltava sihteeriltä: pulmallinen kysymys."
"Minä voin kyllä kysyä", sanoi Beausire. "Me olemme jo parhaita ystäviä."
"Vaiti! Hän tulee jo."
Ducorneau tulikin hengästyneenä. Hän oli tilannut illallisen eräältä Bons-Enfants kadun ravintoloitsijalta ja noutanut työhuoneestaan kuusi aika isoa pulloa, ja hänen säteilevät kasvonsa ilmaisivat sitä hyvää mielialaa, jonka nämä molemmat auringot, luonto ja oveluus, voivat loihtia esille kaunistaakseen sitä, millä on kyynikkojen puhetavassa nimenä ihmisen julkisivu.
"Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitse siirtyä ruokasaliin?" kysyi hän.
"Ei ole väliä, syödään täällä kamarissa kaikessa rauhassa, uunivalkean hohteessa."
"Monseigneur aivan hurmaa minut ilolla. Tässä on viiniä."
"Topaasin väristä!" sanoi Beausire nostaen erään pullon kynttilän kohdalle.