Kamaripalvelija koputti sievästi jalokiviseppien portille, joka oli suljettu vahvoilla lukoilla ja varustettu karkeilla, paksukantaisilla nauloilla, ikäänkuin vankilan portti. Nämä naulat oli niin järjestetty, että ne muodostivat enemmän tai vähemmän siroja kuvioita, mutta ainakin oli varmaa, ettei pora, saha tai viila saisi siruakaan puusta irti murtamatta hammastaan rautaa vasten.
Muuan suojaristikkoinen luukku aukeni, ja kamaripalvelijalta kysyttiin, mitä hän tahtoi.
"Portugalin lähettiläs haluaa puhutella herroja Böhmer ja Bossangea", vastasi palvelija.
Kohta näkyi ensi kerroksessa joku liikkuvan, ja portailta kuului kiireisiä askelia. Portti avattiin. Don Manuel astui vaunuista ylhäisen hitaasti. Ennemmin oli jo Beausire ilmestynyt tarjotakseen käsivartensa hänen ylhäisyydelleen.
Se henkilö, joka oli niin kiirehtinyt vastaanottamaan molempia portugalilaisia, oli herra Böhmer itse, joka kuultuaan vaunujen pysähtyvän oli kurkistanut akkunasta ja kuullessaan sanan "lähettiläs" rientänyt portille, jottei ylhäisen herran tarvitsisi odottaa. Nyt hän pyyteli kaikin mokomin anteeksi don Manuelin astuessa portaita ylös. Beausire huomasi, että vanha, reipas ja hyvin kookas palvelijatar heidän takanaan väänsi kiinni ne monet salvat ja lukot, joilla portti oli varustettu. Kun Beausire näkyi hieman ihmettelevän tuota puuhaa, selitti Böhmer hänelle:
"Anteeksi, monsieur, mutta kovaonnisessa ammatissamme olemme niin vaaranalaisia, että varovaisuus on kuin toinen luontomme."
Don Manuel ei ollut kuulevinaankaan; Böhmer huomasi sen ja toisti hänelle itselleen sen selityksen, joka oli saanut. Beausiren herttaisesti hymyilemään. Mutta kun lähettiläs ei nytkään näkynyt mitään kuulevan, sanoi Böhmer neuvotonna:
"Suokaa anteeksi, herra lähettiläs!"
"Hänen ylhäisyytensä ei puhu ranskaa", sanoi Beausire, "eikä siis ymmärrä, mitä puhutte, mutta minä voin sananne tulkita hänelle, mikäli ette", lisäsi hän kiireesti, "itse osaa portugalinkieltä."
"En, monsieur, en minä osaa."