"Mitä nyt?" kummeksi Böhmer.
"Kaupanpäällisiksi", sanoi lähettiläs, "jokin tuhannen pistolin [kymmentä frangia vastaava kultaraha. — Suom. ] sormus sihteerilleni, sille, joka saattaa teitä matkalla."
"Se on kyllä kohtuullista", mutisi Böhmer, "ja sen menon olinkin jo ottanut lukuun."
Don Manuel laski jalokivikauppiaan luotansa ylhäisellä jäähyväisliikkeellä, ja molemmat yhtiömiehet jäivät kahden kesken.
"Selittäkää nyt", sanoi don Manuel kiivastuneena Beausirelle, "minkä pirullisen päähänpiston vuoksi te tahdotte, ettei timantteja jätetä tänne? Matka Portugaliin! Oletteko hullu? Eikö olisi yhtä hyvä, että maksetaan kauppahinta ja saadaan timantit heti?"
"Te otatte lähettilästoimenne liian vakavalta kannalta", vastasi Beausire. "Herra Böhmerin silmissä te ette vielä oikein ole herra de Souza."
"Mitä vielä! Olisiko hän muuten sopinut kaupasta?"
"Sanokaa mitä tahdotte. Kenties hän ei olisi sopinut ehdoista, jos olisi suorastaan epäillyt. Mutta jos kellä on viisitoista sataa tuhatta livreä, uskoo hän olevansa kaikkien kuningasten ja lähettilästen yläpuolella. Ja jos joku vaihtaa viisitoista sataa tuhatta livreä paperipalasiin, tahtoo hän tietää, onko noilla papereilla mitään arvoa."
"Aiotte siis matkustaa Portugaliin, vaikkette osaa portugalinkieltä… Te olette hullu."
"Enkä ole. Te saatte matkustaa itse."