Montorgueil-kadun varrella, ristikkoportilla suljetun pihan perällä, oli pieni pitkulainen rakennus, jota kadun melulta suojelivat maalaistapoja muistuttavat akkunaluukut. Pohjakerroksessa, jonne pääsi vain varovasti kahlaten parin, kolmen haisevan lätäkön poikki, tarjoutui jonkinlainen puoliavoin puoti niiden nähtäväksi, jotka olivat läväisseet ristikkoportin ja piha-alueen vastukset.
Tässä rakennuksessa asui eräs sanomalehtimies, jonka nimi oli jokseenkin tunnettu. Ensi kerroksessa asui toimittaja itse. Pohjakerroksessa säilytettiin aikakauskirjan vihkoja pinottuina numerojärjestykseen. Kahdessa muussa kerroksessa asui hiljaista väkeä, joka sai monta kertaa vuodessa ilmaiseksi olla läsnä myrskyisissä kohtauksissa, kun toimittajan kimppuun kävivät poliisit, yksityiset loukatut tai hänen haukkumansa näyttelijät.
Sellaisina päivinä panivat Ristikkotalossa, joksi sitä tässä korttelissa nimitettiin, vuokralaiset akkunansa kiinni etupuolelta, paremmin kuullakseen sanomalehtimiehen ulinan, joka hädissään tavallisesti pakeni Vieux-Augustins-kadulle pienestä, kamarinsa tasalla olevasta takaportista. Ja kun tämä oli auennut ja taas sulkeutunut, lakkasi meteli, sillä uhattu mies oli kadonnut ja hyökkääjät jäivät yksin tuijottamaan neljään kaartilaiseen, jotka vanha palvelijatar oli kiireesti noutanut kauppahallin vahtipaikalta. Toisinaan sattui, että kun hyökkääjät eivät saaneet elävään olentoon purkaa kiukkuaan, kävivät he käsiksi pohjakerroksen nihkeisiin paperipinoihin, repivät, polkivat tai osittain polttivatkin näitä rikollisia lehtiä, jos kovaksi onneksi osui lähitienoilla olemaan tulta. Mutta riittääkö siekale sanomalehteä kostolle, joka tavoittelee siekaletta toimittajan omasta nahasta?
Lukuunottamatta näitä kohtauksia Ristikkotalon rauhallisuus oli muuttunut sanaparreksi. Herra Reteau läksi varhain aamulla kiertomatkalleen pitkin rantakatuja, toreja ja bulevardeja. Hän tapasi naurettavaisuuksia ja paheita, merkitsi ne muistiin, hahmotteli piirroksia, ja painatti ne näköisiksi kuviksi kehitettyinä lähinnä seuraavaan numeroonsa. Hänen aikakauskirjansa oli viikkolehti; herra Reteau pyydysti siihen sisällystä neljä päivää, painatti kahtena päivänä ja vietti joutopäivänä sen, jolloin lehti ilmestyi.
Sinä päivänä, josta nyt on puhe, oli lehti juuri valmistunut painosta. Noustessaan kello kahdeksan aamulla herra Reteau sai vanhalta palvelijaltaan päivän numeron, joka oli vielä nihkeä ja pahalta haisevan punaisenharmaan päällyslehtensä suojassa.
Hän kiirehti sitä lukemaan niin huolellisesti, kuin hellä isä tarkastelee rakastetun lapsen ansioita ja vikoja. Siitä päästyään hän sanoi eukolle:
"Adelgonde, tässä on oiva numero; oletko lukenut?"
"En vielä, soppa ei ole valmis", vastasi eukko.
"Tähän numeroon olen tyytyväinen", sanoi sanomalehtimies ojentaen laihasta vuoteestaan vielä laihempia käsivarsiaan.
"Vai niin", sanoi Adelgonde, "mutta tiedättekö, mitä siitä painossa sanotaan?"