"Juokse, kuuletko, ja kysy palvelijalta… Onko se jokin palvelija?"
"Se on kantaja, auvergnelainen, jolla on hihnat mukana."
"Hyvä, kysy häneltä, minne hän vie lehdet." Adelgonde kiiruhti; hänen raskaat jalkansa narisuttivat lahoja puuportaita ja kysyvä ääni kajahti välikaton puhki. Kantaja kuului vastaavan, että lehdet piti viedä Neuve-Saint-Gilles-kadulle, Maraisin kaupunginosaan, kreivi de Cagliostrolle. Sanomalehtimies hypähti riemuissaan niin rajusti, että oli puhkaista makuusijansa. Hän nousi ja lähti itsekin auttamaan tilauksen suoritusta, josta muuten huolehti vain yksi apulainen, jonkinlainen nälkiintynyt varjo, läpikuultavampi kuin painettu paperi. Tuhat kappaletta viikkolehteä sälytettiin auvergnelaisen selkään, ja mies katosi selkä kumarassa ristikkoportista.
Kun Reteau juuri suunnitteli ensi numeroa varten pientä kyhäystä tästä menestyksestä omistaen siinä muutaman rivin jalomieliselle herralle, joka kannatti poliittiseksi luulemaansa vihkosta ostamalla sitä tuhat kappaletta; kun hän, sanalla sanoen, juuri riemuitsi näin onnekkaasta tuttavuudesta, kuului pihalta uusi soitto.
"Taas tuhat kappaletta!" huudahti Adelgonde ensi menestyksestä innostuneena. "Eikä se olisikaan kumma; kohta kun on puhe itävaltalaisesta, huutavat kaikki yhteen ääneen."
"Vaiti! Hiljaa! Älä puhu niin kovaa, Adelgonde. 'Itävaltalainen' on haukkumasana, ja siitä voisin joutua Bastiljiin, jota minulle äsken ennustit."
"Kaikkea vielä", äkäili eukko. "Eikö hän ole itävaltalainen, vai mitä?"
"Sen nimen panemme me sanomalehtimiehet liikkeelle, mutta sitä ei saa tuhlaten käyttää."
Taas kuultiin kellonsoitto.
"Mene katsomaan, Adelgonde. En muuten luule, että se on lehden ostaja."