"Tuommoistako te, monsieur, sanotte aatelismiehen aseeksi?"
Cagliostro kohautti olkapäitään ja vastasi:
"Aina vain hoette samaa. Kun meikäläiset aukaisevat suunsa ammolleen ja huutavat sanan 'aatelismies', niin sillä muka on kaikki sanottu. Mikä teistä on aatelismiehen ase? Miekkanneko, josta teillä oli niin huono apu minua vastaan, vai pistoolinne, josta oli niin hyvä apu Gilbertiä vastaan? Mikä on ylempiarvoisen ihmisen tuntomerkki? Riittääkö siksi tuo kauniilta kaikuva sana: aatelismies? Ei, vaan siihen on tarpeen ensiksikin järki, sitten voima ja viimeiseksi tieto. Kaikkea tätä olen käyttänyt teitä vastaan; järjellä olen uhmannut herjauksianne, toivoen saavani teidät kuuntelemaan; voimalla olen uhmannut teidän voimaanne; tiedollani olen nujertanut sekä ruumiilliset että siveelliset voimanne. Nyt on minun enää todistettava, että erehdytte kaksin kerroin, kun tulitte tänne uhkaus mielessä. Suotteko minulle sen kunnian, että kuuntelette?"
"Te olette minut masentanut", vastasi Filip, "enkä voi paikaltani liikahtaa. Olette saanut valtaanne lihakseni ja ajatukseni. Vielä sitten kysytte, tahdonko kuunnella, kun en muuta voi!"
Cagliostro otti nyt pienen kultapullon, jota piteli uunin reunalla seisova pronssinen Aiskulapios.
"Haistakaa tätä, monsieur", sanoi hän ylevän lempeästi.
Filip totteli; hänen aivojansa pimittäneet höyryt haihtuivat, ja hänestä tuntui, kuin aurinko laskeutuisi hänen pääkallonsa kätköihin ja valaisisi siellä kaikki ajatukset.
"Ah, nyt elän uudestaan!"
"Ja tunnette voivanne hyvin, olette vapaa ja vahva, eikö niin?"
"Juuri niin."