"Kuka sen sanoo?" huudahti Cagliostro, jonka silmä välähti ja valoi Filipiin loistettaan. "Mistä teillä on tuo uhkarohkeutenne arvella, että itse olette oikeassa, mutta minä väärässä? Mistä te saatte sen yltiöpäisen luulon, että teidän periaatteenne on parempi kuin minun? Te puolustatte yksinvaltaa, mutta entä jos minä puolustan ihmisyyttä? Te sanotte: antakaa keisarille, mitä keisarin on; minä sanon teille: Antakaa Jumalalle, mikä Jumalan on. Teille, Amerikan tasavaltalainen, Cincinnatus-ritarikunnan jäsen, minä muistutan rakkautta ihmisiin ja tasa-arvoisuuteen. Te poljette kansat jalkainne alle suudellaksenne kuningatarten käsiä; minä survaisen kuningattaret maahan nostaakseni kansoja edes askeleen verran. Minä en häiritse teitä ihailussanne, älkää tekään minua häiritkö työssäni. Minä jätän teille päivänvalon, taivasten ja hovien auringon; suokaa minulle varjo ja yksinäisyys. Tottahan käsitätte sanojeni voiman yhtä hyvin kuin äsken yksilöllisen voimani? Sanoitte: kuole sinä, joka olet loukannut ihailuni esinettä. Minä sanon teille: elä sinä, joka vastustat, mitä minä ihailen; ja kun niin sanon, niin teen sen tuntiessani itseni niin väkeväksi periaatteeni nojalla, ettei teidän tai teikäläisten, kuinka tahansa ponnistaisitte, onnistu kulkuani hetkeksikään viivyttää."
"Te kauhistatte minua", sanoi Filip. "Lienen tässä maassa ensimmäisenä, teidän opastamananne, saanut katsahtaa perikatoon, johon kuningasvalta on menossa."
"Olkaa siis varovainen, jos kuilun näette."
"Te, joka puhutte minulle näin", vastasi Filip heltyneenä isällisestä äänensävystä, jolla Cagliostro oli viime sanat lausunut, "joka paljastatte minulle niin kauheita salaisuuksia, olette kuitenkin jalomielisyyttä vailla, sillä tiedättehän, että mieluummin syöksyn itse hornaan kuin sallin sinne niiden syöksyä, joita puolustan."
"Vaikka niin, mutta ainakin olen teitä varoittanut ja voin Pilatuksen tavoin pestä käteni."
"Ja minä taas", puhui Filip kiihtyneenä hypäten Cagliostron eteen, "minä, joka olen vain heikko ihminen teihin verrattuna, tahdon käyttää teitä vastaan heikon aseita, lähestyä teitä kostein silmin, värisevin äänin, ristissä käsin. Tahdon rukoilla teitä edes tällä kertaa armahtamaan ne, joita vainootte. Tahdon pyytää sitä teiltä itseni tähden, kun en voi, ties mistä syystä, tottua näkemään teissä vihollista; tahdon hellyttää, vakuuttaa, vihdoin suostuttaa teidät siihen, ettei minulle jäisi julmaa pakkoa tunnonvaivoissa muistella kuningatarparan turmiota, jota en ollut torjunut. Ja lopuksi, monsieur, saanen teidät suostumaan siihen, että hävitätte tuon herjaussepustuksen, joka pakottaa naisen itkemään, taikka muutoin, sen vannon kunniani kautta, kovaonnisen rakkauden kautta, jonka tiedätte minussa olevan, minä tällä miekallani, joka ei teihin pysty, lävistän sydämeni tässä silmäinne edessä."
"Ah", mutisi Cagliostro katsellen Filipiä kaunopuheisen tuskaisesti, "miksi eivät kaikki ole teidän kaltaisianne? Silloin olisin heidän puolellaan, eivätkä he hukkuisi."
"Monsieur, olkaa niin hyvä ja vastatkaa pyyntööni", jatkoi Filip rukoilevasti.
"Laskekaa", sanoi Cagliostro oltuaan hetkisen vaiti, "ovatko ne tuhat kappaletta siellä jäljellä, ja polttakaa ne itse viimeiseen asti."
Filip tunsi sydämensä laajenevan; hän riensi kaapin luo, raastoi sieltä vihot esille, heitti ne tuleen, puristi sitten liikutettuna Cagliostron kättä ja sanoi: