Näihin sanoihin, jotka lausuttiin niin tahallisen viekkaasti, että niistä olisivat kovimmatkin valtioviisaat päät menneet vialle, vastasi Filip, luullen isänsä hourivan, vain kohauttamalla hartioitaan jokseenkin epäkunnioittavasti.
"Niin, niin", sanoi ukko, "sinun mielestäsi en kai ole oikein arvannut, mutta saatpa nähdä."
"No katsotaan, monsieur."
Taverney pani käsivartensa ristiin.
"Väitätkö ehkä", kysyi hän, "ettet hellästi vaali seuraajaasi?"
"Seuraajaani?" toisti Filip vaaleten.
"Väitätkö, ettet tiedä, kuinka pysyväisiä ovat kuningattaren lemmenpyyteet, kun hän on ihastunut, ja että aavistaen hänen taholtaan muutoksen et halua joutua kokonaan hylätyksi, häädetyksi, kuten tavallisesti käy suhteessa kuningattareen, joka ei voi samalla rakastaa nykyisyyttä ja sietää menneisyyttä."
"Te puhutte hepreaa, herra parooni."
Nyt ukko rähähti kimakkaan, ilkeään nauruun, joka aina vavahutti Filipiä kuin pahan hengen hätähuuto.
"Ehkä uskottelet minulle, ettet tahallasi säästä herra de Charnyta?"