"Sire", sanoi hän, "niin ankara kuin onkin teidän majesteettinne tuomio, on minulla yksi keino puolustautua ja yksi anteeksiannon toivo."
"Puhukaa, veljeni."
"Syytätte minua erehdyksestä, eikö niin, mutta ette häijystä tarkoituksesta?"
"Myönnetään."
"Jos niin on laita, niin teidän majesteettinne, joka tietää, ettei ole ihmistä, joka ei erehtyisi, voinee olettaa, etten olisi erehtynyt, ellei siinä mitään järkeä olisi."
"En koskaan syyttäisi järkeänne, veljeni, sillä se on suuri ja etevä."
"Kuinka en siis olisi langennut erehdykseen kuullessani, mitä kaikkea jutellaan? Me ruhtinaat elämme panettelun ilmapiirissä, se on meihin syöpynyt. Minä en sano uskovani, sanon vain kuulleeni."
"Hyvä että niin on, mutta…"
"Se runo? Katsokaa, runoilijat ovat omituisia olentoja; eikö muuten ole parempi vastata herttaisella arvostelulla, joka voi kelvata varoitukseksi, kuin kulmakarvojen rypistyksellä? Uhkaavat eleet eivät runon hahmossa loukkaa, sire; toisin on laita häväistyskirjoitusten, joiden johdosta täytyy anoa teidän majesteetiltanne pakkokeinoja, esimerkiksi sellaisia sepustuksia vastaan, joita voin itsekin erään näyttää."
"Onko se häväistyskirjoitus?"