Kuningas vaaleni ja rutisteli häväistyskyhäystä.
"Hänen huokauksensakin ovat asiamiehilläni muistiin merkittyinä", lisäsi arasti herra de Crosne.
"Hänen huokauksensa! Kuningatarko olisi itsensä niin unohtanut?… Niin vähän välittänyt kuningasarvostani ja naiskunniastaan!"
"Se on mahdotonta!" sanoi Provencen kreivi. "Se olisi pahempaa kuin häväistys, eikä hänen majesteettinsa voi semmoista tehdä."
Tämä lause pikemmin vahvisti syytöstä kuin sitä järkytti. Kuningas tajusi sen, ja hänen verensä kuohui.
"Monsieur", sanoi hän poliisiministerille, "pysyttekö sanoissanne?"
"Valitettavasti, viimeiseen sanaan asti, sire."
"Olen teille, veljeni", sanoi Ludvig XVI pyyhkien nenäliinalla hikeä otsaltaan, "velvollinen todistamaan, mitä olen väittänyt. Kuningattaren kunnia on koko perheen oma, enkä pane sitä koskaan alttiiksi. Olin antanut kuningattarelle luvan mennä Mesmerin luo, mutta sillä ehdolla, että mukana olisi varma henkilö, nuhteeton, jopa mallikelpoinen."
"Voi", sanoi herra de Crosne, "jos olisi niin käynyt…"
"Jos esimerkiksi", sanoi Provencen kreivi, "hänen seurassaan olisi ollut sellainen nainen kuin Lamballen prinsessa…"