"Me olemme yhtä ovelia", sanoi herra de Crosne. "Eikä tässä oveluutta tarvitakaan, kun on kuultu Lamballen prinsessan selitys. Jos siis kuningas vähänkin haluaa…"
"Ei, ei", keskeytti Ludvig XVI alakuloisesti, "olen kyllästynyt näkemään kuningattaren ympärillä tuota huonoa seuraa. Kuningatar on niin hyvä, että köyhyyteen vedoten hänen luokseen tunkeutuvat kaikki epäilyttävät henkilöt koko valtakunnan alimmasta aatelista."
"Rouva de la Motte on todellakin Valois-sukua", sanoi Lamballen prinsessa.
"Olkoon mitä tahansa, mutta minä en halua, että hän jalallaan tänne astuu. Mieluummin luovun siitä suunnattomasta ilosta, että näkisin kuningattaren asian täydellisesti selvitettynä, kuin suostuisin tuota olentoa tapaamaan."
"Ja kuitenkin hänet tapaatte", huudahti kuningatar suuttumuksesta kalpeana aukaisten oven ja ilmestyen ihanana ylpeydessään ja harmissaan Provencen kreivin näkyviin, joka huikaistuna kumarsi kömpelösti eteensä kääntyvän ovenpuoliskon takaa.
"Niin, sire", jatkoi kuningatar, "ei auta sanoa: minä haluan tai pelkään nähdä tuota olentoa, sillä se olento on todistaja, jolta syyttäjäini oveluus…"
Tällöin hän katsahti lankoonsa.
"Ja tuomarieni suoruus…"
Tällöin hän kääntyi kuninkaaseen ja herra de Crosneen päin.
"Ja vihdoin hänen omatuntonsa, kuinka turmeltunut olisikin, on kiristävä totuuden huudon. Minä, syytetty, vaadin sitä naista kuulusteltavaksi, ja niin tapahtuukin."