"On kyllä… pelkästä ihailusta! Inhottuaan minua Wienissä, käytettyään ja koetettuaan kaikki, jottei kuninkaan ja minun välilläni aiotusta avioliitosta tulisi mitään, sai hän sitten ihmeekseen havaita, että olen nainen ja hänen kuningattarensa; että hän, suuri valtiomies, oli ampunut harhaan; että hänellä tulisi aina olemaan minun kansaani vanhaa riitaa. Silloin tuo kelpo prinssi säikähti tulevaisuutensa puolesta. Hän teki niinkuin hänen ammattinsa harjoittajat tekevät: hyväili enimmin sitä, jota enimmin pelkäsi, ja tietäen minut nuoreksi, luullen minua tyhmäksi ja turhamaiseksi, hän alkoi näytellä Celadonin [tunteellinen rakastaja. — Suom. ] osaa. Huokausten, kaihoisten katseitten perästä hän heittäytyi ihailemaan, kuten sanoitte. Kyllä hän minua ihailee, eikö totta, Andrée?"
"Madame!" vastasi tämä kumartaen.
"Niin… Andrée ei myöskään tahdo joutua vaaraan, mutta minä uskallan; täytyyhän kuningattaren arvosta olla jotakin etua. Kreivitär, minä tiedän ja te myös, että kardinaali ihailee minua. Siitä on sovittu; saatte hänelle sanoa, etten ole hänelle siitä vihainen."
Nämä katkeran ivan sanat koskivat syvästi Jeanne de la Motten turmeltuneeseen sydämeen. Jos hän olisi ollut jalo, puhdas ja rehellinen, olisi hän niissä nähnyt vain ylhäisen naissydämen suurenmoista ylenkatsetta, muita ylevämmän sielun täynnä halveksimista vähempiarvoisten juonia kohtaan, joita alempana punotaan. Tällaiset naiset, nämä niin harvinaiset enkelit eivät suojaa mainettaan niiltä ansoilta, joita heille maan päällä viritetään. He eivät tahdo epäilläkään, että on olemassa sitä liejua, jossa he tahraantuvat, sitä tahmaa, johon takertuvat heidän kultasiipiensä heleimmät höyhenet.
Jeannen arkipäiväinen ja turmeltunut luonne, näki kuningattaressa suuren harmin, kun tämä lausui käsityksensä kardinaalin menettelystä. Hän muisti, mitä oli hovista huhuiltu; häväistysjuoruja, jotka olivat hovin etuhuoneista levinneet Pariisin esikaupunkeihin asti ja herättäneet niin runsasta kaikua. Kardinaali, joka rakasti naisia näiden sukupuolen vuoksi, oli sanonut Ludvig XV:lle, joka rakasti samalla tapaa, että dauphine oli naiseksi vaillinainen. Tiedettiin myös Ludvig XV:n merkilliset lausunnot silloin, kun hänen pojanpoikansa meni naimisiin, ja mitä hän oli kysynyt eräältä avomieliseltä lähettiläältä. Kun Jeanne oli kiireestä kantapäähän nainen, niin täydellisesti nainen kuin koskaan on ollut, turhamielinen pienimmästäkin hiuksesta, joka vetäisi puoleensa huomiota, ja kun hän tunsi tarvetta miellyttää ja voittaa kaikilla ansioillaan, ei hän osannut kuvitella, että joku nainen olisi näissä arkaluontoisissa asioissa toisella kannalla.
"Kuningattaressa on harmia", ajatteli hän. "Mutta harmin ohella on varmaan muutakin."
Arvellen, että vastaväitteistä asia selviää, hän alkoi puolustaa herra de Rohania käyttäen älyään ja viekkauttaan, joita luonto hyvänä äitinä oli hänelle niin runsaasti suonut, ja kuningatar kuunteli.
"Hän ottaa huomioon, mitä puhun", ajatteli Jeanne.
Eikä hän huonon luonteensa eksyttämänä edes huomannut, että kuningatar kuunteli jalomielisyydestä, koska hovissa ei ole tapana puhua hyvää niistä, joista hallitsija ajattelee pahaa. Tästä uutukaisesta rikkomuksesta perinnäistapoja vastaan, tästä hovisäännön merkillisestä syrjäyttämisestä kuningatar tuli melkein hyvälle mielelle, sillä hän näki tuossa sydämen, johon Jumala oli pannut vain kuivan, janoisen sienen.
Keskustelu jatkui kuningattaren ollessa tällä hyväntahtoisella, tuttavallisella kannalla. Jeanne oli kuin tulisilla hiilillä ja joutui hämille, sillä hän ei enää nähnyt mahdollisuutta poistua, saamatta siihen suoranaista viittausta, vaikka äsken oli niin kauniisti esiintynyt vieraana, joka itse määrää lähtöhetkensä; mutta äkkiä kuului viereisestä huoneesta nuorekas, iloinen meluava ääni.