"Vai niin, te olette prinssi-kardinaali Ludvig de Rohanin suojatti", jatkoi kuningatar. "Kertokaa lähemmin."
"Se on perin yksinkertaista, madame. Hänen ylhäisyytensä on minua avustanut niin ylevästi, hienotunteisesti, niin kekseliään jalomielisesti kuin suinkin."
"Kauniisti tehty. Prinssi Ludvig on tuhlaavainen, sitä ei voisi kieltää. Ettekö luulisi, Andrée, että kardinaali voisi hieman ihailla myös tätä kaunista kreivitärtä? Mitä te itse arvelette, kreivitär?"
Ja taas kuningatar päätyi iloisesti ja huolettomasti nauramaan, mitä neiti de Tavemey, aina vakavana, ei kuitenkaan yllyttänyt.
"Tuo räikeä iloisuus ei mitenkään voi olla muuta kuin teeskenneltyä", ajatteli Jeanne. "Saadaanpa nähdä."
"Madame", sanoi hän liikutetulla äänellä, "minulla on kunnia vakuuttaa teidän majesteetillenne, että kardinaali…"
"Hyvä, hyvä", sanoi kuningatar keskeyttäen. "Koska olette niin harras hänen puolestaan… Koska olette hänen ystävänsä…"
"Madame!" huudahti Jeanne, jossa ihastuttavasti tuli esille häveliäisyyttä ja kunnioitusta.
"No no, pikku ystäväiseni, olkoon!" sanoi kuningatar suloinen hymy huulilla. "Mutta kysykääpä häneltä joskus, minne hän on pannut ne hiukset, jotka hän minulta varastutti eräällä kähertäjällä, jolle se temppu kävi kalliiksi, minä kun ajoin hänet tiehensä."
"Teidän majesteettinne hämmästyttää minua", sanoi Jeanne. "Onko kardinaali de Rohan todella niin menetellyt?"