"Kälyni, tuo on liikaa", kuiskasi Artoisin kreivi Marie-Antoinettelle.
Sillä tämä kohtaus oli jähmetyttänyt läsnäolijoita, toisia heidän rakkautensa tai loukatun itserakkautensa tuskalla, toisia sillä mielenliikutuksella, jota aina herättää syytetty nainen uljaasti puolustautuessaan musertavia todistuksia vastaan.
"Minua ei uskota, ei uskota!" puhisi kuningatar vihan vimmassa, kävi sitten toivottomaksi ja vaipui nojatuoliin pyyhkien salavihkaa hyppysellään kyyneleen, jota ylpeys kärvensi silmäluomen laidassa, mutta äkkiä hän taas nousi.
"Rakas käly", sanoi Artoisin kreivi hellästi, "suokaa minulle anteeksi! Täällä on vain uskollisia ystäviä, eikä sitä salaisuutta, josta niin ylenmäärin kiivastutte, tunne kukaan muu, ja me kyllä osaamme sen sydämissämme säilyttää niin kauan kuin elämme."
"Salaisuus, salaisuus!" huudahti kuningatar, "sitä juuri en siedä!"
"Kälyni!"
"Ei mitään salaisuutta, vaan todistuksia!"
"Madame", sanoi Andrée, "joku tulee."
"Madame", sanoi Filip hitaasti, "kuningas!"
"Kuningas!" ilmoitti päivystävä upseeri etuhuoneesta.