"Hyvä, näitte siis minut?"
"Näin, sillä hetkellä, kun teidän majesteettinne naamio valitettavasti lähti irti."
Marie-Antoinette rutisti suonenvetoisesti kaulahuivinsa pitsejä.
"Monsieur", sanoi hän äänellä, jossa taitavampi tarkastelija olisi aavistanut purkautumaisillaan olevia nyyhkytyksiä, "katsokaa minua tarkoin, oletteko aivan varma?"
"Teidän majesteettinne piirteet ovat uurretut kaikkien alamaistenne sydämiin. Jos on kerran nähnyt teidän majesteettinne, näkee aina."
Filip katsahti Andréeseen, Andrée loi katseensa Filipiin. Nämä kaksi tuskaa, nämä kaksi mustasukkaisuutta tekivät kärsimysliiton!
"Monsieur", sanoi kuningatar astuen lähemmäksi Charnyta, "kuitenkin vakuutan, etten käynyt niissä naamiohuveissa."
"Oi, madame", huudahti nuori mies kumartaen melkein maahan asti, "eikö teidän majesteetillanne ole oikeutta mennä, minne hyväksi näkee, ja vaikka teidän majesteettinne astuisi jalallaan helvettiin, olisi helvetti samalla kirkastettu."
"En vaadi teitä puolustelemaan käytöstäni", sanoi kuningatar, "vaan pyydän uskomaan, etten ole niin käyttäytynyt."
"Uskon kaikki, mitä teidän majesteettinne käskee uskomaan", vastasi Charny, jota sydämen pohjaan asti liikutti tämä kuningattaren itsepintaisuus, tämä niin ylpeän naisen herttainen nöyryys.