"Vaikka kuningas selitti? Se olisi mahdotonta, madame", sanoi Andrée.
"Voidaanhan ajatella, että kuningas itserakkaudesta tuli avukseni. Hän ei uskonut minua varmasti, ei uskonut, sen kyllä näki."
Andrée puri huultaan.
"Veljeni ei ole niin epäuskoinen kuin herra de Charny", huomautti hän. "Hän näkyi ihan varmasti uskovan."
"Se olisi surkeata", jatkoi kuningatar, joka ei ollut kuunnellut Andréen huomautusta. "Eikä sillä nuorella miehellä siinä tapauksessa olekaan sydän niin puhdas ja rehellinen kuin luulin."
Sitten hän löi harmistuneena käsiään yhteen ja puhui kiivaasti:
"Mutta kun asiaa ajattelee, miksi hän minua uskoisi, jos on minut nähnyt? Onhan Artoisin kreivi myös nähnyt, herra Taverney samoin, ainakin hän niin sanoi; kaikki ihmiset ovat nähneet, ja tarvittiin kuninkaan sana, jotta uskottaisiin tai edes oltaisiin uskovinaan päinvastoin. Sen takana on jotakin, josta minun on otettava selko, kun ei kukaan muu välitä. Sanokaapa, Andrée, eikö minun asiani ole tätä juttua selvittää."
"Teidän majesteettinne on oikeassa", vastasi Andrée, "ja uskon rouva de la Motten olevan samaa mieltä, että teidän majesteettinne tulee etsiä, kunnes löytää. Vai mitä arvelette, madame?"
Rouva de la Motte, joka näin yllätettiin, värähti eikä osannut vastata.
"Sillä kumminkin sanotaan", jatkoi kuningatar, "että minut on nähty Mesmerin luona."