"Te olette vapaa, monsieur."
Ja hän viittasi nuorelle upseerille jäähyväisiksi. Charny kumarsi ilmeisesti kiirehtien ja katosi oviverhon taakse. Pari sekuntia senjälkeen kuului etuhuoneesta ikäänkuin parahdus ja monen ihmisen hätäisiä askelia. Kuningatar oli lähellä ovea joko sattumalta tai tahtoen katseellaan seurata Charnyta, jonka kiireellinen poistuminen oli hänestä tuntunut omituiselta. Hän kohotti oviverhoa, huudahti heikosti ja näytti aikovan syöstä ulos. Mutta Andrée, joka oli pitänyt häntä silmällä, riensi hänen ja oven väliin.
"Oi, madame!" sanoi hän.
Kuningatar loi Andréeseen tuikean silmäyksen, jonka tämä kesti säikkymättä. Rouva de la Motte kurotti päätään. Kuningattaren ja Andréen välissä oli pieni rako, josta hän saattoi nähdä herra de Charnyn tainnoksissa ja tämän avuksi rientäneitä palvelijoita ja kaartilaisia. Huomatessaan rouva de la Motten liikahduksen kuningatar sulki oven hätäisesti, mutta liian myöhään, sillä toinen oli jo nähnyt.
Kulmakarvat rypyssä ja arvelevin askelin palasi Marie-Antoinette istumaan nojatuoliinsa; hän oli sen synkän mietiskelyn vallassa, joka seuraa rajua mielenliikutusta. Hän ei näyttänyt muistavan, että ympärillä oli eläviä olentoja. Andrée taas, vaikka seisoi seinään nojaten, näytti yhtä syvästi vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Hetken aikaa oltiin ääneti.
"Kovin meikillistä se sittenkin on", sanoi äkkiä kuningatar, jonka sanat vavahduttivat molempia toisia, ne kun olivat niin odottamattomia, "herra de Charny näkyy vieläkin epäilevän…"
"Epäilevän mitä, madame?" kysyi Andrée.
"Sitä, että tuona naamiaisyönä olin täällä linnassa."
"Ei, ei, madame!"
"Enkö ole oikeassa, kreivitär", sanoi kuningatar, "että herra de Charny vielä epäilee?"