"Sillä minä tarkoitan, että siunattuja olkoot ne viholliset, jotka meihin sinkauttavat tulta ja terästä ja vaahtolaineita, siunattuja ne viholliset, jotka meiltä uhkaavat vain hengen viedä!"
"Voi taivas, madame", vastasi Charny, "teidän majesteetillanne ei voi olla vihollisia, niinkuin ei kotkallakaan voi olla vihollisia käärmeiden seassa. Maassa matelevat eivät vaivaa niitä, jotka leijailevat pilvien korkeudessa."
"Monsieur", riensi kuningatar lausumaan, "te olette eheänä päässyt taistelusta, pelastunut vammatta myrskystä, voitollisena ja rakastettuna, kun taas meikäläiset, joiden maineen vihollinen tahraa parjauksen näljällä, tosin eivät ole hengen vaarassa, mutta vanhenevat joka mäiskäystä, tottuvat painamaan otsansa maahan, peläten kohtaavansa, kuten minä tänään, sen kaksinkertaisen vääryyden, että ystävät ja viholliset hyökkäävät yhdessä kimppuun. Ja lisäksi, monsieur, jospa tietäisitte, kuinka kovaa on olla vihattu!"
Andrée odotti tuskallisesti nuoren miehen vastausta, peläten hänen rupeavan tuntehikkaasti lohduttamaan, kuten kuningatar näkyi toivovan. Mutta sensijaan Charny pyyhki otsaansa nenäliinalla, etsi tukea läheisen nojatuolin selkämyksestä ja kalpeni. Kuningatar katsahti häneen ja sanoi:
"Eikö täällä ole liian lämmin?"
Rouva de la Motte aukaisi akkunan kätösellään, joka väänsi akkunansalpaa yhtä nasevasti kuin miehen jäntevä koura. Charny hengitti mielihyvin raikasta ilmaa.
"Herra on tottunut merituuleen; pian hän tukehtuisi Versaillesin komeroissa."
"Ei se ole lainkaan sitä, madame", vastasi Charny, "mutta minulla on virantoimitus kello kaksi, ja ellei teidän majesteettinne käske jäämään…"
"En, en, monsieur", sanoi kuningatar. "Me kyllä tiedämme, mitä määräys on, eikö niin, Andrée?"
Sitten hän kääntyi Charnyhin päin ja sanoi hieman närkästyneellä äänellä: