Neiti de Taverney olikin äkkiä kiintynyt tähän elvyttäjään, joka oli suonut hänen jälleen tuntea elinvoimaansa. Hän tunsi myös onnea saadessaan katsella tätä nuorta miestä, joka ei pitänyt häntä arvoituksena. Ja siksi hän olikin onneton ajatellessaan, että toinen nainen pääsisi silpomaan hänen heleän mielikuvituksensa siivet, salpaamaan hänen tuskin puhjenneen kultaisen haaveensa.
Suotakoon anteeksi, että olemme näin selitelleet, miksi Andrée ei lähtenyt Filipin mukana kuningattaren luota, vaikka hänen veljelleen tehty loukkaus oli tuottanut hänelle tuskaa, vaikka tämä veli oli hänen epäjumalansa, uskontonsa, melkeinpä rakkautensa.
Neiti de Taverney, joka ei tahtonut jättää kuningatarta kahden kesken Charnyn kanssa, ei enää aikonut ottaa keskusteluun osaa, kun hänen veljensä oli poistettu. Hän istuutui likelle tulisijaa, selkä melkein käännettynä sitä ryhmää kohti, jonka muodostivat kuningatar istuen, Charny seisten puoleksi kumartuneena ja rouva de la Motte heidän kohdallaan akkunakomerossa, mistä hänen tekoarkuutensa haki turvapaikkaa, mutta tosiuteliaisuutensa edullista tähystyssijaa.
Kuningatar oli muutamia minuutteja vaiti; hän ei tiennyt, kuinka saisi keskustelun jälleen käyntiin äskeisen niin arkaluontoisen selityksen jälkeen. Charny näytti kärsivältä, eikä hänen ilmeensä ollut kuningattarelle vastenmielinen. Vihdoin Marie-Antoinette katkaisi vaitiolon ja virkkoi vastaten samalla omaan ja muiden ajatukseen:
"Se todistaa, ettei meiltä suinkaan vihamiehiä puutu. Voisiko todella uskoa, että niin viheliäisiä asioita sattuu Ranskan hovissa, monsieur, voisiko sitä uskoa?"
Charny ei vastannut.
"Mikä onni on", jatkoi kuningatar, "elää laivoillanne vapaan taivaan alla, avoimella ulapalla! Meille kaupunkilaisille puhutaan meren vimmasta ja häijyydestä. Mutta katsokaapa itseänne, monsieur! Eivätkö valtameren aallot, vimmaisimmat hyrskyt ole teihin heittäneet kiukkunsa vaahtoa? Eikö niiden rynnäkkö ole joskus paiskannut teitä kumoon laivan kannella? Mutta katsokaapa, te olette sittenkin terve, nuori ja kunniakas."
"Madame!"
"Eivätkö myös englantilaiset", jatkoi yhä innostuva kuningatar, "ole teihin suunnanneet luotiensa ja raehauliensa vimmaa, joka on uhannut henkeänne? Mutta vähät te siitä! Te olette säilynyt, te olette väkevä; ja sen johdosta, että olette masentanut vihollisten raivon, on kuningas teitä onnitellut, suonut teille suosionsa, ja kansa tietää nimenne ja pitää sitä arvossa."
"Ja sillä teidän majesteettinne tarkoittaa?…" mutisi Charny, mieli arkana katsellen kuningattaren yhä yltyvää hermokiihtymystä.