"Herra de Taverney", sanoi kuningatar tuimasti, "ettekö lähde saattamaan Artoisin kreiviä?"
Filip suoristi itsensä kiivaasti; veri syöksähti hänen ohimoihinsa ja silmiinsä. Hän oli vähällä pyörtyä. Tuskin hän jaksoi kumartaa, katsahtaa Andréeseen, luoda pelottavan silmäyksen Charnyhin ja tukahuttaa mielettömän tuskansa purkauksen. Sitten hän poistui. Kuningattaren luokse jäivät Andrée, Jeanne ja herra de Charny.
Andréen tilaa, hän kun oli joutunut veljensä ja kuningattaren väliin, ystävyytensä ja mustasukkaisuutensa ristiriitaan, emme olisi saaneet kuvatuksi hidastamatta sitä draamallista kohtausta, johon kuningas toimitti onnellisen loppusuorituksen. Mutta tämä nuoren naisen kärsimys ansaitsee puoleltamme erityistä huomiota. Hän tunsi, että Filip olisi vaikka henkensä antanut estääkseen kuningattaren saamasta yksityisesti puhutella Charnyta; hän tunnusti itselleen sydämensä murtuvan, jos olisi mennyt Filipiä saattamaan ja lohduttamaan, niinkuin olisi pitänyt, ja siten jättänyt Charnyn yksin rouva de la Motten ja kuningattaren seuraan, siis vapaammaksi kuin kahden kesken, ja tämän hän aavisti Jeannen häveliäästä ja samalla tuttavallisesta ilmeestä. Kuinka on selitettävissä, mitä hän tunsi?
Oliko se rakkautta? Ei, ei, — olisi hän itselleen sanonut, rakkaus ei idä eikä kasva niin nopeasti hovin kylmässä ilmapiirissä. Rakkaus, tämä harvinainen taimi, viihtyy ja kukkii ylevissä, puhtaissa, tahrattomissa sydämissä. Se ei rupea juurtumaan muistojen saastuttamassa sydämessä, sellaisessa maaperässä, joka on jäätynyt jo vuosikausia kerääntyneistä kyynelistä. Ei, rakkautta ei ollut se, mitä neiti de Taverney tunsi herra de Charnyta kohtaan. Hän torjui väkisinkin sellaisen ajatuksen, koska oli vannonut, ettei tässä maailmassa enää mitään rakastaisi.
Mutta miksi hän siis oli niin kärsinyt, kun Charny oli kuningattarelle lausunut muutamia kunnioituksen ja ihastuksen sanoja? Tietysti siinä oli mustasukkaisuutta.
Andrée myönsikin itselleen olevansa mustasukkainen, ei sen lemmen vuoksi, jota mies voi tuntea toista naista kohtaan, vaan sille naiselle, joka saattoi herättää, vastaanottaa ja oikeuttaa tämän rakkauden. Surumielisesti hän näki uuden hovin kaikkien liehittelijäin kulkevan sivutsensa. Nämä uljaat ja tuliset herrat, jotka eivät käsittäneet häntä, poistuivat hänen luotaan osoitettuaan hänelle hiukan ihailua, toiset siksi, ettei hänen kylmyytensä ollut filosofiaa, toiset senvuoksi, että tämä kylmyys oli merkillisesti ristiriidassa entisen kevytmielisyyden kanssa, jonka aikakauteen Andrée muka alkuaan kuului.
Ja sitäpaitsi miehet, tavoitelkootpa he nautintoa tai haaveilkoot rakkautta, epäilevät tuollaista kylmyyttä viidenkolmatta vanhassa naisessa, joka on kaunis ja rikas ynnä kuningattaren suosikki, kun hän yksinäisenä, jääkylmänä, vaiteliaana ja kalpeana astuu sitä uraa, jolla suurimpana riemuna ja onnena on herättää mitä suurinta huomiota.
Mutta elävänä arvoituksena oleminen ei viehätä ihmisiä, sen oli Andrée kylläkin saanut kokea. Hän oli nähnyt, kuinka katseet vähin erin kääntyivät poispäin hänen kauneudestaan ja älykkäät epäilivät hänen älyään tai sen suoraan epäsivät. Hän näki enemmänkin: tämä laiminlyönti muuttui tavaksi vanhemmissa, vaistoksi uusissa hoviherroissa; eipä enää ollut tavallisempaa puhutella neiti de Taverneyta kuin Dianan tai Latonan patsaita Versaillesissa, näiden seistessä mustuneen veden kylmässä kehässä. Kun oli tervehtinyt neiti de Taverneyta, pyörähtänyt ympäri ja hymähtänyt toiselle naiselle, oli velvollisuus täytetty.
Nämä eri vivahdukset eivät jääneet nuoren tytön tarkalta silmältä huomaamatta. Hän, jonka sydän oli kokenut kaikki mielipiteet tuntematta ainoatakaan iloa; hän, joka tunsi iän lähenevän, mukanaan kalvava ikävä ja kolkot muistot, kääntyi hiljakseen pikemmin kostavan kuin anteeksiantavan Jumalan puoleen, ja tuskallisessa unettomuudessa, muistellessaan elämänriemuja, jotka olivat Versaillesin onnellisille rakastaville tarjona, hän huokaili katkerin mielin: "Ja minä, voi Jumalani, entä minä?"
Tavatessaan Charnyn tuona pakkasiltana, nähdessään, kuinka nuoren miehen silmät utelevina kiintyivät häneen ja vähitellen kietoivat hänet myötätunnon verkkoon, ei hän tässä huomannut tuota outoa pidättymystä, jota hänelle kaikki hovimiehet ilmaisivat. Tästä miehestä hän oli nainen. Tämä mies oli hänessä taas elvyttänyt nuoruuden, sulattanut jään ja saanut Dianan ja Latonan marmorin punastumaan.