"Minulla on kunnia viitata teidän majesteetillenne siihen", vastasi Andrée samalla äänenpainolla, "että nyt puhun vain veljestäni enkä kenestäkään muusta."
Marie-Antoinette pysyi tyynenä, mutta siinä onnistuakseen hän tarvitsikin kaiken luontaisen voimansa. Hän nousi seisaalle, käveli kerran edestakaisin, oli katsovinaan kuvastimeen, otti kirjahyllyltä erään teoksen, josta luki muutaman rivin, ja laski sen sitten kädestään.
"Kiitos, herra de Crosne", sanoi hän poliisiministerille, "te olette saanut minut uskomaan. Minulta on pää mennyt vähän sekaisin kaikista näistä tiedonannoista ja oletuksista. Poliisi on oikein hyvässä kunnossa, mutta pyydän teitä ajattelemaan sitä yhdennäköisyyttä, josta oli puhe. Muistattehan, monsieur. Hyvästi nyt!"
Ja hän tarjosi hänelle erinomaisen viehkeästi kätensä. Herra de Crosne poistui kaksin verroin onnellisena ja kymmenin verroin tietoja saaneena. Andrée tajusi, mikä sävy oli kuningattaren hyvästijätössä, ja suoritti syvän kumarruksen hovisäännön mukaan. Kuningatar lausui hänelle "hyvästi" kylmäkiskoisesti, mutta ilman nähtävää vihankaunaa. Jeanne kumarsi kuin pyhän alttarin edessä ja valmistui lähtemään. Silloin astui sisään rouva de Misery.
"Madame", sanoi hän kuningattarelle, "onko teidän majesteettinne luvannut ottaa vastaan herrat Böhmerin ja Bossangen?"
"Olen, kyllä muistan, hyvä Misery. Laskekaa heidät sisään. Viipykää vielä, rouva de la Motte; minä tahdon, että kuningas tekee kanssanne paremman rauhan."
Näin puhellessaan kuningatar vaani kuvastimessa Andréen kasvojen ilmettä, kun tämä hitaasti läheni suuren huoneen ovea. Hän tahtoi kenties ärsyttää Andréen kateutta suosimalla tällä tapaa vastatullutta. Mutta Andrée katosi oviverhon taakse räpäyttämättä silmää, hätkähtämättä.
"Terästä, terästä!" tuumi kuningatar huokaisten. "Terästä nuo Taverneyt, mutta kultaa myös."
"Kah, herrat jalokivikauppiaat, hyvää päivää! Mitä uutta nyt tuotte? Tiedätte kai, ettei minulla ole rahaa?"