"Olen puhunut teistä."
"Puhunut minusta, kenelle?" kysyi kirkkoruhtinas sykkivin sydämin sellaisella äänellä, josta hänen malttinsakaan ei voinut haihduttaa mielenliikutuksen merkkiä.
"Kelle muulle kuin kuningattarelle?"
Ja lausuessaan nämä kardinaalille niin kallisarvoiset sanat Jeanne oli kyllin ovela varoakseen katsomasta häntä kasvoihin, ikäänkuin ei paljoa välittäisi siitä, mitä ne vaikuttivat. Herra de Rohan vavahti.
"Rakas kreivitär, kertokaa minulle! Kaikki, mitä teille sattuu, koskee todella niin läheltä mieleeni, etten tahdo menettää ainoatakaan pikku seikkaa."
Jeanne hymyili tietäessään, mikä kiinnitti kardinaalin mieltä, yhtä hyvin kuin tämä itse. Mutta jo ennakolta hahmoiteltuaan tätä seikkaperäistä matkakertomusta ja haluten siitä puhua, vaikkei olisi pyydettykään, hän aloitti hitaasti, niin että toinen sai häneltä houkutella melkein joka sanan. Hän kuvasi koko kohtauksen, esitti kaikki puhelut ja sai joka kohdalta todistetuksi, että jokin niistä ihmeellisistä sattumista, joista hovimiesten onni riippuu, oli hänet toimittanut Versaillesiin ihan keskelle erikoisia olosuhteita ja tapahtumia, joiden nojalla yhdessä päivässä voi ventovieraasta tulla melkein erottamaton ystävä. Jeanne de la Motte olikin yhdessä päivässä perehtynyt kuningattaren onnettomuuksiin, kuninkaallisuuden voimattomuuteen.
Kardinaali oli kuunnellessaan panevinaan huomiota vain siihen, mitä kuningatar oli lausunut Jeannea itseään varten, ja Jeanne pani erityistä painoa siihen, mitä kuningatar oli sanonut kardinaalista.
Tuskin oli kertomus päättynyt, kun huoneeseen astui sama lakeija ilmoittaen, että illallinen oli valmiina. Jeanne antoi kardinaalille kutsun silmäniskulla; kardinaali hyväksyi sen nyökkäyksellä.
Hän tarjosi käsivartensa talonemännälle, joka oli niin pian tottunut uuteen asemaansa, ja he siirtyivät ruokasaliin. Kun ateria oli päättynyt, kun kardinaali oli pitkin siemauksin ahminut toivoa ja rakkautta lumoojattaren ainakin kymmenen kertaa uudistamista ja keskeyttämistä matkamuistelmista, tuli hänen lopulta pakko tehdä tiliä tämän naisen kanssa, jolla oli käsissään valtiaiden sydämiä. Sillä hän huomasi tuntien kauhunsekaista hämmästystä, että kreivitär ei pysytellyt mahtavana, kuten mikä tahansa nainen, jota tavoitellaan ja tarvitaan, vaan osoitti hänen toiveilleen erinomaista suopeutta, aivan toisenlaista kuin se tuima ylpeys, joka tuli esille heidän viimeksi syödessään illallista tässä samassa paikassa.
Tällä kertaa Jeanne hoiti emännän tehtäviä naisena, joka ei osaa hallita ainoastaan itseään, vaan muitakin: katseessa ei vähääkään hämiä, äänessä ei mitään arkuutta. Mutta hänpä olikin, tutustuakseen ylimystön käytöstapaan, seurustellut koko päivän Ranskan aatelin hienoston kanssa; olihan verraton kuningatar hänelle lausunut: hyvä kreivitär. Myöskin kardinaali, vaikka itse oli muita etevämpi, mukaantui tähän etevämmyyteen eikä yrittänyt nousta sitä vastaan.