"Ei, herra sihteeri, teidän on tarpeetonta meitä houkuttaa. Kauppa on tehty; mahtavampi tahto kuin meidän pakottaa myymään kaulanauhan niin, että se jää omaan maahan. Varmaankin ymmärrätte, ja pyydämme suomaan anteeksi. Emmekä me kieltäytyisi, joten ei ole syytä meitä moittia. Este tulee meitä ja teitäkin mahtavammalta taholta."
Beausire ja don Manuel eivät enää keksineet vastaväitteitä. Päinvastoin he lausuivat jalokivikauppiaille muutamia kohteliaisuuksia ja kokivat olla välinpitämättömän näköisiä. Ja siinä he olivat niin hartaita, etteivät huomanneet kamaripalvelijan kuuntelevan oven takana saadakseen tietää, kuinka se kauppa päätettäisiin, josta hänen täytyi olla syrjässä. Mutta tämä kelpo toveri oli niin kömpelö, että sovittaessaan korvaansa niin likelle kuin suinkin liukastui ja kolahutti päänsä oveen. Siitä hätkähti Beausire ja kiirehti etuhuoneeseen, missä tapasi syyllisen perin säikähtyneenä.
"Mitä sinä, onneton, täällä teet?" huusi Beausire.
"Monsieur", vastasi kamaripalvelija, "olin tuomassa tämänaamuista postia."
"Hyvä", sanoi Beausire. "Saat mennä."
Ja ottaen vastaan kirjeet hän päästi kamaripalvelijan menemään.
Tässä oli viraston koko kirjeenvaihto, kirjeitä Portugalista ja Espanjasta, sisällykseltään enimmäkseen mitättömiä, joiden käsittely oli Ducorneaun jokapäiväistä työtä, mutta kun ne aina ensin toimitettiin Beausirelle ja don Manuelille, olivat nämä päämiehet jo saaneet monta hyödyllistä tietoa lähetystön asioista.
Kuullessaan puhuttavan postista jalokivikauppiaat nousivat seisaalle hyvillä mielin, kun arvasivat nyt voivansa poistua tästä pulmallisesta vastaanotosta. Heille lausuttiinkin jäähyväiset, ja kamaripalvelija sai käskyn saattaa heitä pihalle asti.
Heti kun he kuuluivat astuvan portaita alas, lähestyivät don Manuel ja Beausire toisiaan vaihtaen sellaisia katseita jotka ennustivat pikaista toimintaa.
"Kas niin", sanoi don Manuel, "yritys meni myttyyn."