"Hirteenkö herra de Souza?" huusi sihteeri. "Sehän on majesteettirikos, olkaa varuillanne!"
Silloin päätettiin heittää Ducorneau kellariin, hän kun kiljui liian kovaa. Mutta samassa kuului portilta kolme juhlallista jyskytystä, joista yhtiömiehet hätkähtivät. Kaikki vaikenivat. Taas jyskytettiin kolmesti. Sitten huusi tuima ääni portugalinkielellä:
"Avatkaa! Portugalin lähettilään nimessä!"
"Lähettiläs!" mutisivat veijarit hajaantuen eri tahoille ja paeten sikinsokin halki puutarhan, yli läheisten muurien ja kattojen.
Oikea lähettiläs, joka oli todellakin saapunut, pääsi hotelliinsa vasta poliisin avulla, joka mursi portin suunnattoman ihmisjoukon katsellessa tätä merkillistä ilmiötä. Sitten tarkastettiin kaikki paikat; Ducorneau vangittiin ja vietiin Châteletin vankilaan, jonne hän jäi yöksi.
Näin päättyi Portugalin valelähetystön seikkailu.
XLIII
HARHALUULOJA JA TOSIASIOITA
Jos lähetystön portinvartija olisi Manuelin käskyä noudattaen juossut Beausiren jäljestä, niin myöntäkäämme, että hänelle olisi siitä tullut aika puuha. Sillä heti kun Beausire oli varkaiden pesästä päässyt, lähti hän niin sanoaksemme lyhyttä neliä Coquillière-kadulle ja sieltä täyttä neliä Saint-Honorén kadulle. Luullen, että toverit yhä ajoivat takaa, hän sekoitti jälkiään luovien puolelta toiselle niillä mutkikkailla, risteilevillä kaduilla, jotka ympäröivät viljahallia. Muutaman minuutin päästä hän oli melkein varma, ettei kukaan ollut voinut häntä seurata; mutta toisestakin asiasta hän oli varma, siitä näet, että hänen voimansa olivat lopussa ja ettei hyvä ajohevonenkaan olisi sen paremmin juossut.
Beausire istuutui viljasäkille Viarmes-kadulla, joka kiertää hallin ympäri, ja oli mitä hartaimmin katselevinaan mediciläistä patsasta, jonka Bachaumont oli ostanut pelastaakseen sen talonpurkajain vasaran alta ja lahjoittaakseen kaupungintaloon. Mutta tosiasia on, ettei Beausire katsellut Filibert Delormen muovailemaa teosta eikä sitä aurinkokelloa, jolla Fingre oli sen koristanut. Hän puuskutti tuskallisesti keuhkojensa perältä asti vinkuvaa ja vuoroin käheää hengitystä kuin nääntyneistä palkeista. Pitkään aikaan hän ei jaksanut täydentää sitä ilmamäärää, mikä hänen täytyi kurkustaan purkaa, jotta taas syntyisi tasapainotila tukehtumisen ja liikaverisyyden välillä. Vihdoin se hänelle onnistui niin syvällä huokauksella, että se olisi kuulunut Viarmes-kadunkin asujanten korviin, elleivät he olisi olleet viljaansa myymässä ja punnitsemassa.