"Ah", tuumi Beausire, "nyt siis on unelmani toteutunut: minä olen rikas."
Ja taas hän henkäisi syvään.
"Nyt minusta voi tulla ihan rehellinen mies; tuntuupa jo melkein, kuin alkaisin lihota."
Tosiasia on, että ellei hän juuri lihonnut, niin ainakin oli pullistunut.
"Minä teen", jatkoi hän äänetöntä yksinpuhelua, "myös Olivasta yhtä rehellisen naisen kuin itse olen rehellinen mies. Hän on kaunis ja vaatimuksissaan hyvin yksinkertainen."
Mies poloinen!
"Hän ei tule hyljeksimään hiljaista elämää maaseudulla, sievällä maatilalla, jota sanomme omaksemme, likellä jotakin pientä kaupunkia, jossa meitä helposti luullaan oikein herrasväeksi."
"Nicole on hyvä; hänessä ei ole kuin kaksi vikaa: laiskuus ja ylpeys."
Ei enempää! Beausire parka! Kaksi kuolemansyntiä!
"Ja kun hankin sen, mitä noihin kahteen vikaan tarvitaan, saan minä, onnenonkija Beausire, täydellisen vaimon."