Tähän hän keskeytti ajatuksensa; hengitys oli taas tasaantunut. Hän pyyhki otsaansa, otti selville, että sata tuhatta livreä oli tallella, ja rupesi sekä ruumiin että sielun puolesta virkistyneenä harkitsemaan asemaansa.
Viarmes-kadulta häntä ei haettaisi, mutta haettaisiin muualta. Lähetystön herrat eivät niinkään hevillä hellittäisi osuuttaan saaliista. He jakaantuisivat eri joukkueiksi ja kävisivät ensin rosvon kotona.
Siinäpä se pulma oli! Hänen kotinsa oli myös Olivan. He varoittaisivat Olivaa, kenties pitelisivät pahoin; kukapa tietää, vaikka olisivat niin julmia, että ottaisivat hänet panttivangiksi.
Mikä estäisi niitä kerjäläisroistoja jo aikoja tietämästä, että Beausire intohimoisesti rakasti neiti Olivaa, ja miksi he, tämän tietäen, eivät käyttäisi hänen intohimoaan hyväkseen? Näiden kahden äärimmäisen vaaran rajalla Beausire oli tulla hulluksi, mutta lopulta voitti rakkaus. Hän ei sietänyt, että kukaan kajoisi hänen rakastettuunsa. Ja niin hän lähti Dauphine-katua kohti.
Hänellä oli muuten rajaton luottamus kulkunsa nopeuteen; kuinka nopsia olivatkaan vainoojat, eivät he voineet hänen edelleen ehtiä. Paremmaksi varmuudeksi hän otti ajurin, jolle näytti kuuden livren rahaa komentaen: Pont-Neufille! Hevoset eivät enää juosseet, ne lensivät.
Ilta oli jo tulossa. Beausire käski ajaa sillan vallikäytävälle, Henrik IV:n patsaan taakse. Siihen aikaan pääsi sinne ajoneuvoillakin; se oli ihmisten yhtymäpaikka, varsin arkipäiväinen, mutta suosittu.
Uskaltaen pistää päänsä vaunujen ovesta Beausire tähysteli Dauphine-kadulle päin. Hän oli jonkun verran tutustunut poliisin kätyreihin: kymmenen vuotta hän oli elämästään käyttänyt oppiakseen heitä tuntemaan, jotta osaisi tarpeen tullen karttaa. Sillankorvassa Dauphine-kadun puolella hän huomasi kaksi miestä, jonkun matkan päässä toisistaan, kurottamassa kaulojaan mainitulle kadulle päin, ikäänkuin siellä olisi jotakin katseltavaa. Nuo miehet olivat urkkijoita. Eikä ollutkaan harvinaista nähdä urkkijoita Pont-Neufillä, koska silloin oli sananlaskukin, jossa sanottiin, että oli parasta mennä Pont-Neufille, jos teki mieli nähdä pappi, ilotyttö ja valkoinen hevonen; ovathan valkoiset hevoset, pappispuvut ja ilotytöt aina olleet poliisin silmätikkuna.
Beausire ei tuosta ollut kuin harmissaan, hieman pulassa; hän tekeytyi kyttyräselkäiseksi ja ontuvaksi, muuttaakseen käyntitapaansa, ja tunkeutuen väkijoukon halki hän pääsi Dauphine-kadulle. Missään ei näkynyt merkkiä siitä, mitä hän pelkäsi. Ja kaukaa hänelle loisti se talo, jonka akkunoissa usein näyttäytyi kaunis Oliva, hänen elämänsä tähti.
Nyt sen akkunat olivat kiinni; arvatenkin Oliva lepäsi sohvalla lukemassa huonoa romaania, tai nakertelemassa makeisia. Äkkiä Beausire luuli nähneensä vastapäisessä porttikäytävässä poliisikonstaapelin päällysviitan. Ja lisäksi näkyi toinen viranomainen salin akkunassa. Häntä alkoi taas hiottaa, ja kylmä hiki on epäterveellistä. Nyt oli myöhäistä peräytyä: täytyi mennä talon ohitse. Senkin hän uskalsi, hiipi sivutse ja katsahti sinne. Sepä vasta näky! Porttikäytävä täynnä Pariisin kaartilaisia, joiden keskellä näkyi muuan Châteletin mustapukuinen komisario.
Beausiren nopea silmäys keksi kuitenkin heti, että nuo miehet olivat hämillään, ihmeissään ja noloja. Jos kellä on, kuten Beausirella oli, tottumus lukea poliisimiesten kasvoista, niin ei tarvitse kahdesti silmäillä näitä herroja älytäkseen, onko otus päässyt heiltä karkuun. Hän tuumi, että Crosne, saatuaan asioista tiedon miten ja keltä tahansa, oli tahtonut vangita Beausiren, mutta tavannut vain Olivan. Ja siitä tuo nolous! Jos Beausiren asiat olisivat olleet tavallisella kannalla ja ellei hänellä olisi ollut mukanaan sataa tuhatta livreä, olisi hän syössyt keskelle kärkkyjiä ja Nisuksen tavoin huutanut: Tässä minä olen, minä sen tein!