Mutta se ajatus, että nuo miekkoset hypistelisivät sataa tuhatta livreä ja pitelisivät kurkkuaan kuumana koko elinikänsä, että niin rohkeasta ja sukkelasta tempusta, jonka hän, Beausire, oli suorittanut, olisi hyötyä vain poliisin kätyreille, se ajatus pääsi kaikista hänen arveluistaan voitolle ja tukahutti kaikki hänen rakkaushuolensa.
"Järjellisesti puhuen", tuumi hän, "jos annan siepata itseni, siepataan myös sata tuhatta livreä. Se ei auta Olivaa… syöksyn häviöön… todistan hänelle, että rakastan kuin mielipuoli… mutta hänen sietäisi sanoa minulle: sinä olet nauta; piti rakastaa minua vähemmän ja pelastaa minut. Parasta siis on pötkiä tieheni ja panna talteen rahat, joista kaikki hyvä tulee: vapaus, onni ja filosofia."
Näin harkiten Beausire puristi rahoja rintaansa vasten ja lähti juoksemaan Luxembourgin puistoa kohti, sillä jo tunnin aikaa hän oli kulkenut vain vaistomaisesti, ja kun hän oli sadat kerrat ennen hakenut Olivaa Luxembourgista, veivät jalat häntä sinne nytkin. Tämä oli kuitenkin huonosti harkittua, jos kerran oli niin piintynyt järkevyyteen kuin Beausire; sillä poliisi, tuntien varkaiden tavat yhtä hyvin kuin hän tunsi poliisin, hakisivat häntä tietysti Luxembourgin puistosta.
Mutta taivas tai paholainen oli päättänyt, ettei herra de Crosne joutuisi tällä kertaa tekemisiin Beausiren kanssa. Tuskin oli Nicolen rakastaja kääntynyt Saint-Germain-des-Prés-kadun kulmasta, kun oli vähällä joutua komeiden vaunujen alle, joiden hevoset ravasivat uljaasti Dauphine-kadulle päin. Pariisilaisen ketteryytensä avulla, joka on muille eurooppalaisille outo, hänen onnistui juuri paraiksi väistää väliaisaa. Tosin hän ei ehtinyt pelastua ajajan kiroukselta ja piiskansivallukselta, mutta sadan tuhannen livren omistaja ei sellaisista pikkuasioista ole milläänkään, varsinkaan pariisilaiskaartin ollessa ihan kintereillä.
Beausire heittäytyi siis syrjään, mutta samassa hän näki vaunuissa Olivan ja pulskan herran, jotka puhelivat keskenään vilkkaasti. Hänen päästämänsä pieni huudahdus ei vaikuttanut muuta kuin yllytti hevosia. Hän olisi seurannut vaunuja, mutta ne kulkivat Dauphine-kadulle päin, mille ainoalle kadulle Beausire ei nyt halunnut mennä. Ja sitäpaitsi, vaikka vaunuissa istuja näyttikin Olivalta, täytyi sen olla kuvittelua, näköhäiriötä; se ei ollut vain erehdys, vaan samaa kuin nähdä kaksinaisesti, nähdä Oliva kaikkialla. Vielä oli muistettava, ettei Oliva voinut istua vaunuissa, koska poliisi hänet vangitsi Dauphine-kadun varrella.
Beausire-parka poikkesi siveellisesti ja ruumiillisesti tuskaantuneena Fossés-Monsieur-le-Prince-kadulle, joutui Luxembourgiin, kulki jo autioksi käyneen korttelin halki ja löysi tullin takana turvapaikakseen pienen hökkelin, jonka emäntä koki kaikin tavoin olla hänelle mieliksi. Sinne hän asettui, kätki rahat erään lattiakiven alle, sovitti sängynjalan kivelle ja pani maata hikoillen ja kiroillen, mutta väliin taas ylistäen Merkuriusta ja rauhoittaen kuumeista ellotustaan sokeroidulla, kanelinsekaisella viinillä, jollainen juoma sopiikin hikoilevalle ruumiille ja levottomalle sielulle.
Hän oli nyt varma, ettei poliisi häntä löytäisi, ettei kukaan pääsisi hänen rahojaan ryöstämään. Lisäksi hän oli varma siitä, että Nicole ei ollut syypää mihinkään rikokseen ja että syyttömän pitäminen ikuisessa vankeudessa ei enää käynyt päinsä. Lopulta hän varmistui siitäkin, että sadalla tuhannella livrellä voisi vapauttaa Olivan, hänen ainaisen seuralaisensa, jos häntä pidettäisiin vangittuna.
Jäljellä olivat lähetystötoverit; näiden kanssa oli pahempi tehdä tiliä. Mutta Beausire oli ottanut rettelöitä lukuun. Hänen olisi kai parasta jättää heidät Ranskaan ja lähteä Sveitsiin, vapaaseen ja siveelliseen maahan, heti kun Oliva pääsisi vapaaksi.
Mikään niistä tuumista, joita Beausire suunnitteli ryyppiessään kuumennettua viiniä, ei toteutunut; se ei ollut sallittu. Ihminen tulee melkein aina tehneeksi virheen kuvitellessaan näkevänsä, vaikkei näe, ja erehtyy vielä pahemmin luullessaan, ettei ole nähnyt, vaikka todella on nähnyt. Käymme nyt selittämään tätä mietelmää lukijalle.