NEITI OLIVA ALKAA IHMETELLÄ, MITÄ HÄNESTÄ TAHDOTAAN
Jos Beausire olisi luottanut vain silmiinsä, jotka olivat mainiot, eikä antanut silloin sokaistun järkensä puhua, olisi hän säästänyt itseltään monta harmia ja pettymystä. Sillä hän oli todellakin nähnyt Olivan istumassa vaunuissa erään herran vieressä, jota ei ollut ensi silmäyksellä tuntenut, mutta jonka olisi varmasti tuntenut jo toisella silmäyksellä. Oliva oli aamulla tapansa mukaan ollut kävelyllä Luxembourgin puistossa, mutta ei ollut palannut kotiin päivällisille kello kaksi, sillä hän oli joutunut sen merkillisen ystävän seuraan, jonka oli saanut naamiaispäivänä.
Puistossa näet sattui, että juuri kun Oliva oli aikeissa lähteä ja suoritti maksua istumapaikastaan hymyillen kahvilan omistajalle, jonka vieraana hän oli melkein joka päivä, tuli eräästä lehtokujasta esille Cagliostro, kiirehti hänen luokseen ja tarttui käsivarteen. Olivalta pääsi huudahdus.
"Minne te aiotte?" kysyi tulija.
"Tietysti kotiin Dauphine-kadulle."
"Silloin osutte juuri paraiksi, sillä teitä odotetaan", selitti tämä tuntematon herra.
"Odotetaan… minua… mitä se on? Ei minua kukaan odota."
"Varmasti; siellä on noin tusina vierasta."
"Tusina vierasta!" huudahti Oliva nauraen. "Miksei samalla koko pataljoona?"
"Jos sinne vain mahtuisi pataljoona, olisi kai lähetetty."