"Älkää jatkako, sanoisitte tyhmyyden. Aika on muuten täpärällä, sillä kun teitä ei tavata kotona ettekä näy palaavan, voivat vieraanne tulla hakemaan täältä."
"Täältä! Tietävätkö he minun olevan täällä?"
"Mitä ihmettä siinä olisi, kun, minäkin tiesin? Mutta kuulkaa jatkoa. Kun harrastan teidän asioitanne ja etuanne, niin älkää muusta välittäkö. Lähdetään kiireesti Enfer-kadulle; siellä odottavat vaununi. Mitä, vieläkö epäilette?"
"Vielä."
"No tehdään siis jotakin oikein varomatonta, mutta se saa teidät kerta kaikkiaan uskomaan. Ajetaan vaunuissani kotinne ohitse, ja kun saatte nähdä nuo poliisiherrat niin kaukaa, ettei teitä siepata, mutta niin likeltä, että huomaatte, mitä heillä on mielessä, niin osaatte panna arvoa hyvään tarkoitukseeni."
Näin puhuen hän oli saattanut Olivaa ristikkoportille, Enfer-kadun puolelle. Vaunut tulivat likelle, ja he lähtivät yhdessä ajamaan Dauphine-kadulle, missä Beausire heidät vilaukselta näki.
Jos tämä olisi silloin huutanut kovempaa tai seurannut ajoneuvoja, olisi Oliva kaikin mokomin häneen yhtynyt, pelastaakseen vainotun tai pelastuakseen vapaan Beausiren kanssa. Mutta Cagliostro näki miesparan ja käänsi Olivan huomion toisaalle viitaten väkijoukkoon, jota uteliaisuus jo keräsi vahtimiesten ympärille.
Heti kun Oliva näki kotinsa joutuneen poliisin valtaan, heittäytyi hän suojelijansa syliin niin epätoivoisena, että siitä olisi heltynyt kuka tahansa paitsi tämä rautainen mies, joka tyytyi vain puristamaan nuoren naisen kättä ja piilottamaan hänet laskemalla akkunaverhon.
"Pelastakaa minut! Pelastakaa!" hoki sillä välin naisparka.
"Sen lupaan", vastasi toinen.