Tällä tavoin toivottiin kestettävän suojaisiin ilmoihin asti.
Mutta taivas oli heltymätön. Joka ilta levisi taivaanlaelle vaskenkarvainen huntu, tähdet kiilsivät kylminä ja kovina kuin kalmansoihdut, ja yöllinen pakkanen tiivisti taas timanttijärveksi kalpean lumen, joka oli sydänpäivän auringossa hetkeksi sulanut.
Pitkin päivää loivat tuhannet työläiset kuokilla ja lapioilla lumi- ja jääröykkiöitä talojen viereen, niin että paksut ja kosteat kaksoisvallit puoleksi täyttivät jo ennestäänkin yleensä liian ahtaat kadut. Raskaat vaunut, joiden pyörät luiskahtelivat, ja tuontuostakin kompastelevat hevoset tunkivat näille valleille jalkamiehen, jota uhkasi kolminainen vaara: lankeeminen, yhteentörmäys ja lumivyöry.
Pian paisuivat lumi- ja jäävallit niin suuriksi, että puodit jäivät niiden piiloon ja käytävät menivät umpeen ja että täytyi lakata kuljettamasta pois näitä kasoja, kun ei enää riittänyt työvoimia eikä ajoneuvoja.
Voimaton Pariisi myönsi joutuneensa tappiolle ja antoi talven riehua. Niin kuluivat joulu-, tammi-, helmi- ja maaliskuu; joskus oli Pariisi, jolta puuttui viemäreitä ja rinteitä, parin, kolmen päivän suojasään vuoksi valtamerenä.
Sellaisina päivinä pääsi muutamien katujen poikki vain uimalla. Sinne vajosi ja upposi hevosia. Ajoneuvot eivät uskaltaneet siellä kulkea hiljaakaan; ne olisivat muuttuneet veneiksi.
Uskollisena luonteelleen Pariisi sepitti pilkkalauluja tulvan uhkaamasta tuhosta, kuten oli renkuttanut nälkäkuolemasta. Oikein miehissä mentiin kauppahalleihin katselemaan, kuinka kalaeukot myyskentelivät tavaraansa ja huutelivat ostajia, jalassa suunnattomat saappaat, housut saappaanvarsissa ja hameet sonnustettuina vyötäisille asti, kaikki hihkuen, viittoillen ja roiskuttaen toistensa päälle siinä lammikossa, joka oli heidän olinpaikkansa. Mutta kun suojasäätä kesti vain pari päivää, kun sitä seurasi jää yhä paksumpana ja itsepintaisempana, kun eiliset järvet jähmettyivät huomispäivänä liukkaaksi kristalliksi, tuli vaunujen sijaan rekiä, jotka luistelijain työntäminä tai hokkakenkäisten hevosten vetäminä kiitivät pitkin sileäksi kuvastimeksi muuttuneita katuja. Seine-virtaa, joka oli jäätynyt monen jalan syvältä, pitivät yhtymäpaikkanaan joutilaat joukot, jotka siellä harjoittelivat juoksua, oikeammin luisumista, luistelua, yleensä kaikenlaisia leikkejä, ja sitten, tästä voimistelusta lämmenneinä ja väsymyksen pakottamina levähtämään, kiirehtivät lähimmän rovion ääreen estääkseen hikeä jäsenille jäätymästä.
Oli tulossa se hetki, jolloin kulkuyhteyden ollessa vesitse keskeytyneenä ja maitse mahdotonta ei enää saapuisi elintarpeita ja jolloin Pariisi, tämä jättiläisruumis, sortuisi ravinnon puutteeseen, niinkuin hirviömäiset valaat, jotka tehtyään olinpaikkansa autioiksi jäävät napajäiden vangiksi ja kuolevat nälkään, kun eivät ole, matkien saalistaan, pikku kaloja, voineet railoja myöten pujahtaa pakoon lauhkeampaan vyöhykkeeseen, ruokaisemmille vesille.
Tässä hädässä kuningas kutsui koolle neuvostonsa. Sillä hän päätti, että Pariisista oli karkoitettava, se on, pyydettävä palaamaan lääneihinsä ne piispat, apotit ja munkit, jotka olivat liiaksi välittämättä virkapaikastaan; samoin kuvernöörit ja ylitarkastajat, jotka olivat valinneet Pariisin asuinsijakseen; ja vielä ne tuomarit, joista ooppera ja suuren maailman seura tuntui hauskemmalta kuin kuninkaan vaakunalla koristetut virkatuolit.
Kaikki nämä henkilöt kuluttivat todellakin paljon puita suurissa hotelleissaan ja paljon ruokavaroja suunnattomissa keittiöissään.