JEANNE DE VALOIS.
Ja jos katseltuaan sammunutta tulipesää ja haalistuneella keltaisella kirjosilkillä verhotun vuoteen mitättömiä pumpuliuutimia tahtoo tietää, mitä yhteyttä näillä muotokuvilla ja viidennen kerroksen asujamilla on keskenään, ei tarvitse muuta kuin kääntyä pieneen tammipöytään päin, jonka ääressä yksinkertaisesti puettu nainen, nojaten vasempaan kyynärpäähänsä, tarkastelee useita suljettuja kirjeitä ja tutkii niiden osoitteita.
Tämä juuri on se nainen, jota kuva esittää. Kolmen askeleen päässä hänestä, puoleksi uteliaassa, puoleksi kunnioittavassa asennossa, seisoo pieni kuusikymmenvuotias kamarineitsyt, puvultaan kuin Greuzen maalaama duenna.
"Jeanne de Valois", ilmoitti nimikirjoitus. Mutta jos tämä nainen todella oli Valois-sukua, kuinka sieti Henrik III, nautiskelija-kuningas, röyhelökauluksinen hekumoitsija, kuvattunakaan tämmöisen kurjuuden näkyä, kun asianomaisella henkilöllä ei ainoastaan ollut häneen sukulaissuhde, vaan hänen nimensäkin?
Omasta puolestaan tämä viidennen kerroksen nainen ei suinkaan ollut ristiriidassa sen alkuperän kanssa, josta väitti polveutuvansa. Hänellä oli valkoiset, hienot kädet, joita hän välistä lämmitteli pitäen käsivarsiaan ristissä, ja pienet, sievät, pitkulaiset jalat, joissa oli yhä vieläkin keimailevat samettitohvelit ja joita hän koki myös lämmitellä polkemalla kivilattiaa yhtä liukasta ja kylmää kuin Pariisia peittävä jäätikkö.
Pohjatuulen vinkuessa ovien ja akkunoiden raoista kamarineitsyt kohautti hartioitaan surullisesti ja katsahti kylmään tulisijaan.
Mitä taas tuli hänen emäntäänsä, hypisteli hän yhä kirjeitä ja luki niiden osoitteita. Ja aina, kun oli tarkastanut jonkun osoitteen, teki hän pienen laskelman.
"Rouva de Misery", mutisi hän, "hänen majesteettinsa ensimmäinen puvustonhoitajatar. Siltä taholta sopii odottaa vain kuusi louisdoria, sillä minulle on jo ennenkin annettu."
Ja hän huokaisi.
"Rouva Patrix, hänen majesteettinsa kamarineitsyt, kaksi louisdoria."