"Ja mitä luulette minun niillä saavuttavan, madame?"
"Epäilemättä eläkkeen itsellenne ja virkaylennyksen herra de la Mottelle, jos hän aatelismiehenä vähänkään omasta puolestaan osoittaa kuntoa."
"Puolisoni on maineeltaan nuhteeton, madame, eikä ole sotilaana koskaan laiminlyönyt velvollisuuksiaan."
"Se riittää, madame", lausui vieras verhoten taas kasvonsa näkymättömiin.
Rouva de la Motte tarkkasi huolestuneena jokaista hänen liikettään. Hän näki vieraan penkovan taskuaan, ja sieltä tuli aluksi esille se kirjailtu nenäliina, joka oli kasvoja verhonnut, kun reessä kiidettiin pitkin bulevardia, ja sitten pieni, noin tuuman paksuinen ja muutaman tuuman pituinen rahakäärö.
Hyväntekeväinen nainen laski käärön lipastolle sanoen:
"Hyväntekeväisyysseuran toimisto on valtuuttanut minut tarjoomaan teille, madame, tämän vähäisen avustuksen, odottaessanne tuntuvampaa apua."
Rouva de la Motte katsahti kääröön.
"Kolmen livren rahoja", ajatteli hän, "ainakin viisikymmentä, ellei juuri sataa. Kas vaan, niin sitä meille taivaasta putoo sataviisikymmentä tai ehkä kolmesataa livreä. Mutta sata ei mahtune noin lyhyeen kääröön; ja viidellekymmenelle se on liian pitkä."
Hänen tehdessään näitä huomioita olivat molemmat vieraat siirtyneet ulommaiseen huoneeseen, missä Clotilde torkkui tuolilla lähellä kynttilää, jonka punertava ja suitsuava sydän kohosi juoksevan talikerroksen keskeltä.